KOIRA – MITÄ, MIKSI, MITEN?

11.10.2017

Monelle yllätyksenä tullut perheenkasvu on sujunut hienosti. Volde täytti maanantaina 8 viikkoa ja on nyt jo kotiutunut hienosti. Päällimmäinen fiilis on täydellinen rakkaus. Siis kuinka täynnä rakkautta sitä voikaan olla! Se näky, kun lapset leikkivät lattialla koiranpennun kanssa, ja pentu menee häntä heiluen vastaan, kun lapset tulevat päiväkodista. Voiko olla mitään parempaa? Koira-arki on lähtenyt käyntiin juuri sellaisena, mistä aina haaveiltiin.

Meillä on aina ollut koiria, kun olen ollut lapsi. Suomenajokoira Roosa ja vaalea labradori Otto olivat parhaita ystäviäni lapsena. Otto oli maailman kiltein ja kärsivällisin herrasmies, mitä maa päällään kantaa. Meillä on paljon videoita ja kuvia minun ensimmäisistä vuosistani, kun ratsastan Otolla, kiipeilen hänen päällään, vedän korvista ja hännästä, ja herra välillä huokaa kärsivällisesti ja vaihtaa paikkaa. Otto oli paras ystävä, mitä kukaan ihminen voisi ikinä saada. Pentuna Otto oli kuulemma aivan mahdoton, mutta sitten meidän isä vei Oton koulutettavaksi, ja kurssilta palattiin täydellisen tottelevana. Tämä koira ei tarvinnut hihnaa, koska hän osasi pysähtyä suojatielle odottamaan, eikä ikinä tehnyt mitään luvatta. Sitten yksi siskoistani sairastui astmaan, ja Otto joutui muuttamaan mamman ja pappan luokse, mutta pysyi silti onneksi lähellä ja tärkeänä osana perhettä. Mamman ja pappan luona asui myös Roosa, joka oli meidän isän metsästyskaveri. Roosasta muistan parhaiten sen, kuinka saatiin aina viedä hänet ”lenkille”, ja Roosa tietenkin veti meitä ihan täysillä perässä, ja aina jossain kohtaa pääsi karkuun ja palasi sitten omia aikojaan takaisin kotiin. Tällaista ei tietenkään enää voisi sanoa tapahtuvan ilman, että ovella kolkuttelee kukkahattuarmeija, mutta silloin ysärillä oli vähän eri meno, ja meidän mamma ja pappa asuvat ihan korvessa.

Oton ja Roosan kuoleman jälkeen koittivat koirattomat vuodet. Vanhemmiten siskoni alkoi onneksi parantua pikkulapsena vaivanneesta astmasta ja allergiasta, ja aloimme taas haaveilla koirasta. Kaikki me koirarakkaat siskot aloimme piinata vanhempiamme, ja voi sitä tunnetta, kun äiti vihdoin eräänä päivänä puhui auton etupenkillä puhelimessa kasvattajan kanssa, ja me odotimme takana niin hiljaa, ettei edes hengitys kuulunut. Kasvattaja valitsi monesta perheestä juuri meidät, ja näin meille muutti meidän rakas Omppu. Omppu oli Norwichinterrieri ja meille niin hirveän rakas. Oli aivan täydellistä, kun meillä vihdoin oli taas koira. Nuoremmille siskoilleni se oli vielä ensimmäinen koira. Omppu oli temperamenttinen ja välillä vähän vaikea, mutta rakas. Omppu oli kuitenkin hyvin koulutettu, ja pärjättiin hänen kanssaan. Hyvillä geeneillä varustetusta Ompusta tuli näyttelykehien tähti, ja Suomen-, Ruotsin-, Tanskan- ja kansainvälisen muotovalion tittelit olivat pian lukuisten muiden palkintojen ohella hyllyssä, ja herra sai jäädä eläkkeelle. Ompulla teetettiin myös pentuja, ja jälkeläisiä löytyy kivasti Suomesta, heistäkin moni on tosi menestynyt. Yksi jälkeläisistä löytyy edelleen meidän lapsuudenkodista.

Ompun ensimmäisestä pentueesta meille tuli kotiin Oliivi. Oliivista oli kovat toivot näyttelyihin, koska geenit olivat loistavat, mutta jo muutaman kerran jälkeen oli selvää, että Oliivista ei ole siihen hommaan, ja hän sai olla ihan vaan lemmikki. Omppu ja Oliivi olivat isä ja tytär, mutta ennen kaikkea ihan parhaat ystävät. Alusta asti Oliivi rakasti Omppua koko sydämestään ja oli koko ajan hänessä kiinni. Omppua se taas vähän ärsytti, mutta pohjimmiltaan he viihtyivät aina yhdessä. Elämä kahden ihanan koiran kanssa on vaan niin täydellistä. Kesällä 2013, kun odotin Nomppua, sain siskoltani itkuisen puhelun, jossa hän kertoi, että iskä lähti juuri lopettamaan Omppua. Ompulla oli ollut pitkään terveysongelmia, mutta lopetuspäätös tuli kuitenkin yllätyksenä, ja olin niin pettynyt, etten päässyt ikinä hyvästelemään Omppua. Tämä on ollut yksi elämäni vaikeimmista asioista, ja juuri nyt, tällä hetkellä, en enää näe kunnolla mitä kirjoitan, koska silmät ovat kyyneleitä täynnä. En ole vieläkään päässyt Ompun kuolemasta yli, ja siitä kertoo se, että paitanikin on jo märkä, kun kyyneleet vaan valuvat. En ole pystynyt käymään Ompun haudalla, koska muisto on vielä liian kipeä. Minun pitäisi varmaan mennä vaan haudalle ja käsitellä asia, mutta se tuntuu niin vaikealta. Ikävöin Omppua niin käsittämättömän paljon. Ja eniten Omppua ikävöi Oliivi. Ompun kuoleman jälkeen Oliivi masentui tosi pahasti ja muuttui täysin. Nykyään Oliivi vieläkin kyhjöttää aina yksin jossain syrjässä muita piilossa, ja välillä tuntuu, että hän vain odottaa pääsevänsä Ompun luokse sateenkaarisilloille. Pelkään sitä päivää, kun Oliivia ei enää ole, ja pelkään sitä, etten saa mahdollisuutta hyvästellä taaskaan. Ompun kuoleman jälkeen Oliivi makasi monta viikkoa eteisessä ulko-ovea tuijottaen. Omppua odottamassa. Mutta kun Omppu ei tullut, Oliivi vetäytyi kuoreensa, eikä ole ikinä palannut. Ja se tuntuu niin pahalta.

Ompun kuollessa syntyi Noah-Michel, ja hän sai lempinimekseen Nomppu, mikä muistuttaa minua joka kerta yhdestä maailman tärkeimmistä asioista. Tämä ikävä ei helpota koskaan.

Pidin tässä välissä pienen tauon ja kuivasin kyyneleitä, joten siirrytään nyt iloisempaan aiheeseen, jotta päästään loppuun asti.

Topiaksella ei ole ikinä ollut koiraa, mutta hän on ihan koiraihminen. Ollaan vuosia haaveiltu koirasta, mutta esteenä oli minun aikuisiällä puhjennut allergiani. Tänä vuonna koiran kaipuu on ollut erityisen kova, ja hiljakseen ollaan toivottu parasta ja mietitty vaihtoehtoja, kun allergiani tuntuivat pikkuhiljaa helpottavan. Kesän aikana huomattiin, että allergiani ovat jo huomattavasti helpommat, ja pystyn jo silittämään tuttuja koiria, joten kyseessä saattaa olla siedättyminenkin. Alettiin varovaisesti miettiä elämää koiran kanssa.

Tiedettiin, että kiireiseen elämäntilanteeseen koiran ottaminen ei ole mikään maailman helpoin juttu, mutta kun jotain haluaa todella paljon, ei lenkitys ja vaikkapa hirveide ripulikatastrofien siivoaminenkaan tunnu missään. Kauheassa sateessa koiriaan ulkoiluttavat ihmiset herättivät meissä vain kateellisia huokauksia.

Entäs sitten, jos minulle tulee allergiaa? No tutkittiin erilaisia vaihtoehtoja ja todettiin, että ollaan ehdottomasti valmiita imuroimaan, pesemään lattioita ja pyyhkimään pölyjä enemmän. Voitaisiin myös kokeilla ilmanpuhdistinta ja -kostutinta. Voisin pestä aina käteni, kun olen koskenut koiraan. Koiran voisi opettaa pysymään poissa sohvalta, ja vaikka kokonaan makuuhuoneesta. Ja kokemustemme perusteella olisin sitten varmasti alkanut siedättyä. Luin myös paljon tutkimuksia siitä, miten koiralle altistuminen auttaa myös muita allergioita. Ja että koirakodissa kasvavat lapset eivät todennäköisemmin saa allergioita tai astmaa.

Entä jos kävisi niin, että vaikka lapsille yhtäkkiä puhkeaisi ihan hirveä kuolemanvaarallinen allergia, johon ei mikään siivoaminen auta? Meillä on paljon eläimiä meidän erittäin läheisessä suvussa ja koira saisi aina uuden kodin meidän läheltä, tutusta paikasta. Vaikka tätä tietenkin kaikin voimin vältettäisiin, kuuluu mun mielestä vastuuntuntoiseen koiran hankkimiseen kaikkien skenaarioiden miettiminen. En voisi ikinä myydä koiraa eteenpäin, en mitenkään. Ei sitä voi ikinä tietää, millaisen kodin koira saa. Enkä kestäisi erota parhaasta ystävästä. En voi ajatellakaan, että rakasta perheenjäsentä ei enää näkisi. Se ei ole vaihtoehto. Jotenkin kummaksun ajatusta koiran myymisestä, jos sitä estääkseen ei ole tehnyt ihan kaikkea mahdollista. Näissä tilanteissa koiraa ei ole varmastikaan otettu oikeasta syystä.

Teoriaa pohdittuamme aloimme tutustua rotuihin kunnolla. Katselimme ainoastaan ”allergiaystävällisiä” rotuja, koska vaikka ahkerasti testasin allergiaani ja huomasin, että pärjään jo koirien kanssa hyvin, ei turhia riskejä silti kannata ottaa, ja järkevintä oli ottaa rotu, jolla ei ole aluskarvaa, ja karva muistuttaa enemmän hiusta kuin turkkia. Vertailimme muunmuassa bichonia, espanjanvesikoiraa, portugalinvesikoiraa, villakoiraa, kiinanharjakoiraa, kiharakarvaista noutajaa, lhasa apsoa, maltankoiraa ja australianlabradoodlea. Mietimme terveyttä, turkinhoitoa, luonnetta, liikunnantarvetta ja kaikkea mahdollista. Näiden vertailujen perusteella päätimme, että meille sopivin rotu on coton de tulear.

Cottonit ovat pumpulinpehmeitä ihania valkoisia karvapalloja, joiden ystävällinen ja seurallinen luonne on vertaansa vailla. Cottonit ovat täydellisiä ensikoiria, jotka eivät vaadi paljoa liikuntaa, mutta tekevät kyllä mukanasi, mitä ikinä keksit niiltä pyytää. Cottonit tykkäävät saunoa ja nukkuvat aina jaloissasi. Tuntui ensin vaikealta ajatella toista rotua, kun tietenkin ensimmäisenä tahtoisi sen tutun norwichinterrierin, mutta voi että, miten oikea päätös me tehtiinkään! Coton de tulear on meille täydellinen rotu, emmekä voisi olla tyytyväisempiä. Turkinhoito on pieni miinus siinä, että saa unelmiensa koiran. Ja oikeastaan turkinhoitokin on ihan kivaa, sillä ainakin näin pentuna se pesuhetki on todella yhdistävä kokemus minulle ja koiralle. Ei ole parempaa tunnetta, kuin rentona hanan alle tai föönaukseen nukahtava pentu, joka nauttii olostaan täysillä. Siinä luodaan sitä koko elämän kestävää sidettä. Ja se on hauskaa, kun koira ei haise koiralta, vaan shampoolta ja hoitoaineelta! :D Föönaamiseenkin tottuu nopeasti.

Seuraava askel oli sitten ottaa yhteyttä kasvattajiin. Otin yhteyttä kolmeen eri kasvattajaan, joista yhden kanssa puhuin pitkään puhelimessa, ja hän sanoi meidän vaikuttavan sopivalta perheeltä pienelle elokuussa syntyneelle coton-tytölle. Maksettiin varausmaksu ja sovittiin vierailu, jota odotettiin Topiaksen kanssa jännityksestä täristen. Ei kerrottu vielä lapsille mitään, ja ajettiin aikaisin aamulla katsomaan pentuja. Meidän tapaaminen oli rakkautta ensisilmäyksellä! Rapsuteltiin sydämemme kyllyydestä emoa ja pentuja, ja pidettiin ensimmäistä kertaa Voldea sylissä. Ei sieltä olisi halunnut ikinä lähteä. Hieroin pentua naamaani ja kunnon rapsuttelun jälkeen hieroin sormiani silmiin, koska halusin nähdä, miten reagoin niin suoraan altistukseen. Ja juuri kuten oltiin päätelty, en saanut minkäänlaisia oireita. Oltiin täydellisen onnellisia, ja ajettiin kotiin vatsat täynnä perhosia, varmoina kasvattajan ammattitaidosta ja innostuneina tulevasta koira-arjesta.

Sovittiin ettei kerrota kellekään koiran tulosta ja se oli niiiiiiin vaikeaa. Lapset saivat tietää kaksi viikkoa ennen koiran saapumista, ja oltiin niin hämmentyneitä siitä, etteivät he kertoneet kellekään. Vaikka he olivat tällä aikaa hoidossa, niin ei edes mummille ja ukkille lipsahtanut mitään. Ei edes koiranpennun kanssa leikkiessä, kun siskollenikin tuli kesällä koiranpentu. Olen kyllä ylpeä.

Viime viikon maanantaina me sitten haettiin Volde kotiin. Hän on niin valloittava persoona, eikä siitä pääse yli eikä ympäri, että rakkauteen ehkä oikeasti voi kuolla. Ainakin tämä sydämen tykyttely kertoo sellaista tarinaa joka kerta, kun katson tätä jo nyt meille niin hurjan rakasta pientä murua. En osaa enää kuvitella elämää ilman Voldea! Koko perheemme on täydellisen rakastunut Voldeen. Topiaksesta on kuoritunut lässyttävä hullu, ja lapset viihtyvät tuntitolkulla lattialla Volden kanssa leikkien. Minä olen Voldesta päävastuussa, sillä ajoitettiin tämä koiranhankinta senkin takia nyt tähän, että minulla on tässä kolmen viikon ”loma”, jonka aikana en nyt ole koulussa paikanpäällä, vaan teen hommia kotoa. Vähän tässä on kyllä vaikea keskittyä, kun tätä karvapalloa on mahdoton olla rapsuttelematta, mutta ruokkimisen ja ulkoilun lomassa Volde nukkuu päivällä suurimman osan ajasta, joten saan ihan kivasti hommia tehtyä. Nyt tosin Topiaskin on saikulla viikon, kun hän teloi nilkkansa, joten Topias pääsee ottamaan myös enemmän vastuuta Volden koulutuksesta, sisäsiisteyden opettelusta ja yksin jäämisen harjoittelusta. Nyt kun Volde on kotiutunut tämän ensimmäisen viikon, käytetään jäljellä olevat kaksi viikkoa tiukemmin yksinolon opetteluun, jotta hän pärjää, kun palaan kouluun. Minulla on kyllä marraskuussakin lähipäiviä todella vähän, ja päivät ovat lyhyitä, joten paljon Volde ei joudu olemaan yksin. Ja joulukuussa olen taas koko kuun kotona. Ja silloin keskitytään blogiin, sillä jouluksi ei pitäisi tulla kouluhommia! ;)

Tulipa tästä pitkä! Minun piti kirjoittaa meidän koulutusfilosofiasta, arkisista jutuista ja koirasuunnitelmista tulevaisuudelle, mutta tämä postaus on jo niin pitkä, että taidankin tehdä niistä vielä ainakin toisen postauksen, ja luultavasti vielä enemmänkin!

Joko sanoin, että rakastan Voldea aivan hulluna? Ai sanoin vai? No sanon sen taas <3


PIKKUSEIKKAILIJAT – VOITA ELÄMYSLOMA TAI VAATELAHJAKORTTI

08.10.2017

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Reiman kanssa.

Arkiliikunta on jotain, mikä meinaa hirveän helposti unohtua ruuhkavuosien keskellä, kun kiire voittaa väittelyissä. Pienetkin matkat taittuvat nopeammin autolla ja hissi on melkein heti perillä. Lasten kanssa ulkoilukin menee helposti siihen, että itse tekee samalla muita hommia ja lapset ulkoiluttavat itse itsensä. Onneksi tämä on kuitenkin erittäin ääripään esimerkki, sillä vaikka meidän käyttäytymisemme vanhempana meinaa välillä luisia tuohon suuntaan, on meillä onneksi kaksi lasta, jotka pitävät huolta siitä, että koko perhe liikkuu.

Meidän lapset ovat todellisia ikiliikkujia, jotka kyllä muistuttavat äitiä ja isiä jättämään autonavaimet kotiin, tai vaihtamaan oman pihan metsään. Kun katsoo maailmaa lapsen silmin, arkiliikunta ei kuulosta liikunnalta. Se ei ole hitaampi tapa liikkua, eikä se todellakaan ole tylsää. Arkiliikunta on seikkailu! Arkiliikunta on lähikauppaan pyöräilyä, matkalla ihmeitä tutkimaan pysähdellen. Arkiliikunta on metsäretki, jolla valloitetaan korkeita vuoria ja ylitetään leveitä jokia. Tai loivia kallioita ja pieniä puroja, mutta lapselle se on hurjaakin hurjempi seikkailu.

Meidän lapsista on kasvanut metsässä viihtyviä pieniä erätyyppejä, ja se on kyllä suurimmaksi osaksi Topiaksen ansiota. Topias on se tyyppi, joka käy sienestämässä ja mustikassa lasten kanssa, mutta kyllä me seikkaillaan myös koko perheenä. Metsä on ollut lapsille iso juttu ihan pienestä asti, sillä minun suvullani on ihanaihana suoalue, jossa me itse ollaan pienestä asti aina käyty sienessä, mustikassa, retkeilemässä, telttailemassa, grillaamassa ja viettämässä synttäreitä laavulla. Lapsena suo oli mulle maailman siistein paikka! Kalliolla kiipeily ja syrjäseudun hiljaisuus olivat niin jännittäviä. Välillä joku satunnainen lenkkari upposi vähän suohon, ja laavulla sai kuivatella jalkoja. Talvella isä ajoi moottorikelkan suolle ja perään laitettiin valtava metallipulkka, jossa kaikki lapset istuivat, kun moottorikelkka huristeli ympäriinsä. Luonto oli upea paikka, jossa liikuttiin äärettömästi sitä tajuamatta, koska se oli niin hauskaa.

Tätä perinnettä on jatkettu meidän lasten ja heidän serkkujen kanssa ihan pienestä asti. Harva se päivä joku aikuisista hurauttaa suolle ja nappaa mukaan kasan lapsia ja koiria, sekä pienet eväät. Lapset ovat aina kulkeneet suolla mukana, ihan syntymästä asti. He ovat kulkeneet kantorepuissa ja -liinoissa, ja perillä laavulla he ovat viihtyneet maassa konttaamassa ja istuskelemassa. Lasten kanssa metsässä touhuaminen ei todellakaan ole vaikeaa, eikä sitä kannata lykätä! Pienikin lapsi viihtyy ja pärjää, kun on vain hyvät varusteet, joista ei suon kosteus pääse läpi, eikä tule kylmä. Vuosien varrella olen kaupunkilaistunut surullisen paljon, mutta aina kun Topiaksen ja lasten innostamana raahaudun metsään, tai meidän suolle, muistaa taas, kuinka paljon sieltä saa irti. Se on niin upea tapa liikkua perheenä ihan huomaamatta. Jos arkiliikunta tuntuu jäävän vähäiseksi, suosittelen ihan täysillä metsäretkiä! Se on lapsille niin hieno kokemus joka kerta, että pian huomaatte retkistä muodostuvan rutiini.

Vaikka minä itse viihdynkin kyllä suolla parhaiten talvella, kun ei enää ole ötököitä.

Ja niitä suon kestäviä varusteita löytyy taas Reimalta. Meidän perheen luottomerkki pitää lapset lämpiminä ja mukavina, eikä mikään estä metsäseikkailuihin heittäytymistä. Ei tarvitse pelätä multaisten kallioiden aiheuttavan tahroja, tai pienen suolta oikaisun kastelevan jalkoja. Näitä kuviakin ottaessa lapset heittäytyivät täysillä valloittamaan kallioseinäkiipeilyä, kun sanoin, että nyt seikkaillaan! Ei tarvitse miettiä kahdesti, kun on mukavasti metsässä.

Avan Sisarus- ja Nompun Serkku -takit ovat tuttua mallia viime vuodelta. Rakastuttiin viime talvena tähän upeaan malliin, joka on niin älyttömän lämmin, kestävä ja käytännöllinen, että uudet värit nähdessäni syöksyin heti valitsemaan nämä takit tätäkin talvea lämmittämään. Olen vuosien varrella ostanut niin paljon Reimaa, että minulle on muotoutunut selkeästi ne omat lempparit, joita onneksi tulee aina upeissa uusissa väreissä. Kuvien asuihin kuuluu myös Hopper -fleecetakit, jollaiset lapsilla on eri väreissä myös ennestään. Ostin aiemmat fleecet 2015 syksyllä, kun rakastuin Hopperin neulospintaan, ja pehmeään fleeceen. Tämä on meidän lempparifleece, koska se on niin siistin näköinen, että näistä saa heti paljon enemmän käyttöä irti. Meidän lapsilla oli fleecetakit ennestään koossa 98 ja 116, ja ne olivat alkuun isot, mutta ovat sitten olleet käytössä pitkään. Nyt sain Reimalta koot 110 ja 128, ja nämäkin ovat vähän reilut, joten ne kestävät ehkä jopa pari vuotta, mutta Nompulla on odottamassa sitten vielä tuo Avan vanha 116 senttinen, koska se on jatkuvan käytönkin jälkeen edelleen todella hyvässä kunnossa. Mulle on Reiman tuotteita valitessa aina tärkeää ajatella tätä ekologista ja ekonomista kulutustapaa ja suunnitella hankittavat koot sen mukaan, miten niitä on sitten järkevin kierrättää. Meillä ei ole ikinä yksikään Reiman tuote mennyt rikki ja tahraiseksi, joten jälleenmyyntiarvokin säilyy ihan kivasti, tai sitten usein vaatteet saavat uuden rakastavan käyttäjän lasten serkuista, tai minun pienestä serkustani.

Myös Avan jalassa näkyvät Freddo -kengät ovat viime talvelta tuttu suosikki. Nompun jalassa näkyviin viime vuoden Wettereihin rakastuttuani päätettiin kokeilla myös talviversiota ja ne olivat viime vuoden hitti. Ei tarvitse kuin nuo yhdet talvikengät, kun ne sopivat joka säähän. Loskaan ja paukkupakkasille. Takin ja kenkien välistä löytyvät nämä huiput softshell-housut, jotka ovat edelleen yksi lasten liikunnallisen vaatekaapin kulmakiviä, kun niillä voi siistissäkin asussa syöksyä uuteen seikkailuun.

Reima on aina kannustanut perheitä liikkumaan enemmän, ja ihan sen vaatteiden tuoman liikkumisen helpottamisen lisäksi viime vuonna lanseerattiin ReimaGO, jolla pääsee hauskasti seuraamaan lapsen liikkumista, ja lapsi saa lisäkannustusta liikunnan lisäämiseen hauskan ReimaGO -pelin muodossa.

Nyt Reimalla on uusi Kidventure -haaste, jossa Reima haastaa maailman lapset liikkumaan yhteensä 1 000 000 tuntia! Kidventure -haasteessa perheet voivat rekisteröidä liikkumisensa kampanjasivulla, ja voittaa vaihtuvia viikkopalkintoja, sekä pääpalkinnon, joka on upea seikkailuloma Rukalla. Kisaan voi osallistua yksityishenkilönä tai ryhmänä, ja päivän liikuntatunnit voit käydä rekisteröimässä vaikka joka päivä 31.12.2017 asti! Joka päivä osallistumalla tietenkin nostat voittomahdollisuuksiasi huomattavasti! Voit osallistua Kidventure -haasteeseen täällä tai ReimaGO -sovelluksessa lapsesi liikkumisen rekisteröimällä. Voit osallistua myös jakamalla liikunnallisen kuvanne Instagramissa hashtagilla #millionhoursofjoy tai #reimakidventure.

Seikkailulomalle arvotaan jokaisessa osallistujamaassa yksi voittaja, joka saa 4500 euron arvoisen neljän hengen loman Rukalla. Palkintoon kuuluu kuljetukset, majoitus, ruoka ja kaikki Reiman järjestämät aktiviteetit. Ruka on aivan huikea matkakohde, ja meidän perheen vakkarikohde silloin, kun me oltiin lapsia. Ihan pienenä matkustettiin aina hiihtolomalla etelään, mutta muutaman vuoden jälkeen vaihdettiin lentokone täyteen pakattuun autoon, ja vietettiin aina viikko Rukalla, ja se oli poikkeuksetta vuoden paras viikko. Rukalla on loputtomat mahdollisuudet erilaisiin aktiviteetteihin ja siellä todellakin saa viettää hauskimman mahdollisen aktiiviloman! Aivan mahtava palkinto siis luvassa yhdelle onnekkaalle perheelle! Nyt jos koskaan kannattaa siis rekisteröidä liikkumisensa! Ja kilpailuun osallistuvat ryhmät puolestaan voivat voittaa 1000 euron arvosta liikuntavälineitä.

Nyt liikkumista inspiroidakseni tahtoisin vielä kuulla vähän teidän perheenne liikkumisesta! Miten teidän perheessänne liikutaan? Onko sinulla hyvä vinkki arkiliikunnan lisäämiseen? Kommentoi ja voit voittaa 200 euron lahjakortin Reimalle! Aikaa osallistua on 15.10. asti ja kilpailun säännöt löytyvät täältä.


VIIDEN HENGEN PERHE

05.10.2017

Kuten jatkuvasta instapommituksestani on varmasti selvinnyt, meidän perheemme kasvoi maanantaina yhdellä jäsenellä!

Tämä viikko on ollut niin ihanan täydellinen! Ollaan haaveiltu koirasta todella kauan, ja pennun varattuamme odotettu niin innolla kotiutumista, että sen päivän vihdoin koittaessa en pystynyt hakureissulla istumaan paikoillanni, kun oli niin paljon perhosia vatsassa. Heräsin aamulla kuudelta, enkä pystynyt enää nukkumaan ja yritin vain kuluttaa aikaa ihan miten tahansa, että selviäisin iltapäivään asti! :D

Meidän pieni cottonimme sai nimekseen Voldemort (koko nimi Voldemort Drogon, koska halusin änkeä siihen kaksi lempijuttuani, vaikka eihän tätä nyt ikinä kukaan tule käyttämään), mutta ollaan nyt kutsuttu häntä Voldeksi, koska lapset sanovat Volde, ja on tietty tässä alussa erityisen tärkeää, että kaikki käyttävät samaa nimeä.

Volde on kotiutunut tosi hyvin ja nautitaan pentuarjesta täysillä. Kun on vuosikaudet haaveillut siitä, että joku odottaa aina kotona ja on maailman onnellisin, kun avaat oven, ei mikään voi voittaa tätä tunnetta, kun se hetki vihdoin alkaa olla lähellä. Toistaiseksi Volde ei tietenkään vielä odota ketään, kun häntä ei voi jättää yksin, mutta on tämä vain niin ihanaa elää taas koiran kanssa.

Volde on ihana leikkisä riehuja, rauhallinen sylittelijä ja vähän ujo pieni murunen. Hän on todella ihmisrakas, mutta koiria jännittää vähän enemmän. Hän on täydellinen pieni paketti, ja rakastetaan häntä jo ihan hirveästi. Perhe tuntuu yhtäkkiä paljon kokonaisemmalta, ja tuntuu, että tähän asti jotain on puuttunut.

En puhunut tästä blogissa mitään etukäteen, koska päätettiin pitää koiran tulo kaikilta salaisuutena. Ei kerrottu meidän perheillekään mitään, vaan kaikki saivat yllättyä sitten maanantaina! Arveltiin, että meidän koirasuunnitelmat herättävät ihmisissä tuomitsevia mielipiteitä, eikä haluttu joutua puolustelemaan näin iloista asiaa, joten hihitellen pidettiin sitten tätä salaisuutta useampi viikko. Lapset saivat tietää noin kaksi viikkoa aiemmin, kun ei maltettu enää olla kertomatta, ja he eivät lipsauttaneet salaisuutta kellekään koko aikana! Oltiin niin yllättyneitä ja hirveän ylpeitä. Lapset ovat myös olleet niin innoissaan, etten todellakaan uskonut heidän pystyvän tähän.

Kirjoittelen vielä varmaan oman postauksen koiran hankinnasta yleisesti, miten päädyttiin hankkimaan koira ja miksi juuri tämä rotu yms. Mutta sitä odotellessa voi tietenkin seurata sieltä instasta pentujuttuja, etenkin storysta!