IHMEIDEN AIKA

17.04.2018

Shutter assistant: Iina

…ei ole ohi. Koskakohan olen viimeksi laittanut blogiin asukuvia? Ei mitään hajua! Mutta tässä niitä olisi, ihan vaan viime viikonlopun kunniaksi.

Viime viikonloppuna siis juhlittiin Inspiration Blog Awardseja, ja minäkin lähdin mukaan juhlimaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Sen jälkeen, kun 2015 sain burnoutin ja sairastuin masennukseen, en ole käynyt enää missään gaaloissa, koska aloin kärsiä ahdistuksesta kaikenlaisissa tapahtumissa, joissa on paljon ihmisiä. Nyt sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa 2015 jälkeen lähtemään juhlimaan, ja onneksi lähdin, koska meillä oli niin kiva ilta! Topiaskin lähti mukaan, koska Otto ja Iina olivat molemmat menossa, ja Eve oli myös meidän seurana.

Jalat sattuivat koroilla seisomisesta aivan hulluna, mutta sekään ei pilannut meidän iltaa. Naureskeltiin tosin Iinan kanssa, että ollaan tultu vanhoiksi, kun bilettäminen jäi meille kakkossijalle, ja mieluummin hakeuduttiin sellaiseen nurkkaan, jossa pystyi juttelemaan, ja lähdettiin semiajoissa snägärin kautta nukkumaan, jotta jaksaa aamulla nousta. Mutta tultiin myös siihen tulokseen, että sehän on aika ihana juttu, että elämässä on niin paljon muuta tärkeää sisältöä, että juhliminen ei enää tunnu niin tärkeältä, vaikka se onkin hauskaa. Taidettiin olla joskus kahdelta Topiaksen kanssa sängyssä, ja silti aamulla olo tuntui satavuotiaalta.

Mulla on ollut laatikoissa monta vuotta odottamassa tuollaiset ihanat glittersomisteet, jotka irroitin eräästä vanhasta paidasta, joka meni rikki, ja olen kauan halunnut käyttää niitä jossain. Nyt mulle iski visio, ja löysin siihen täydellisesti sopivan bodyn ja hameen! Olin tosi tyytyväinen mun gaala-asuun ja se keräsikin paljon kehua. Asu oli mukava ja siinä oli juuri mulle sopivasti statementtia. Rintsikoitahan en harrasta, ja olo oli niin mukava asussa, joka hauskasti korosti sitä rintaliivittömyyttä.

Tämän ihanan tyllihameen löysin Vilasta, ja body on Ginatricotista. Ompelin tosin päänsuuta vähän uuteen malliin, koska se oli turhan avoinainen makuuni, enkä halunnut vilautella tissejäni kellekään, kun asuni idea oli juurikin huomion tuomisessa nänneihin, ilman oikeita nännejä. Kengät ovat New Look Wide Fit -mallistoa, ja sukkahousut Heistin, jota kehuinkin talvella teille.

Mulla ei kyllä ole mitään muuta paikkaa, jossa käyttäisin tätä bodya tällaisenaan, joten päädyn varmaan irroittamaan taas nämä glitterit, ja ehkä niille löytyy joskus vielä uusi käyttötapa. Tämä hame on kuitenkin uusi lempparivaatteeni, joten en malta odottaa, että pääsen käyttämään sitä taas.

Mitä tykkäätte ensimmäisistä asukuvista aaaaaikoihin?


IHAN KUIN IHMINEN

06.04.2018

Häät lähestyy! Häihin on alle 2 kuukautta, häämatkaan tasan 2 kuukautta, ja mulla hajoo pää! Ihan liikaa tekemistä ja kääk, apua, mihin tää aika menee. Tää on tosi stressaavaa ja kiireistä aikaa, kun yritän samalla toipua tosta alkuvuodesta, ja täytyy sanoa, että ei olla todellakaan ehditty keskittyä parisuhteeseen oikeastaan viime kesän jälkeen. Meidän treffiperinne on jäänyt, ja muutenkin ehditään viettämään ihan liian vähän aikaa yhdessä. Jotenkin tää tilanne on aika ironinen, koska häät lähestyy, ei ehditä huoltaa parisuhdetta, mutta kuitenkin meidän suhde voi paremmin kuin koskaan. Ehkä meillä on joku rakkauskupla menossa, kun kaikesta kiireestä ja stressistä huolimatta en tiedä koska oltaisiin viimeksi tapeltu. Tai ehkä meistä on vaan tulossa ihan liian aikuisia. Kaksi lasta, häät, asuntolaina, perheauto, koira, siis täähän kuulostaa ihan pelottavan aikuiselta. Mutta eikö aikuisetkin kuitenkin riitele? Syytän siis rakkauskuplaa.

Eilen me vietettiin pitkästä aikaa lyhennettyä treffi-iltaa, kun Turun Kinopalatsissa järjestettiin kutsuvierasavajaiset uudelle Scape -salille. Siinä oli hyvä tekosyy olla pari tuntia kahdestaan, vaikka aika tylsästi vietettiinkin se aika puhuen laskujen maksamisesta, vieraslistan karsimisesta ja huulipunatestauksista. Teki kuitenkin ihan hyvää keskittyä hetkeksi leffaan, ja unohtaa muu. Ja uusi sali oli kyllä huippu! Testataan sitä uudestaan vielä tässä kuussa, kun vihdoinvihdoinvihdoin Infinity War tulee teattereihin, joten jee!

Tuntui kyllä hyvältä vähän meikata, ja lähteä ihmisten ilmoille. Sitä alkaa tunteakin olonsa paremmaksi, kun tuntuu, ettei näytä enää kävelevältä ruumiilta.


KENEN EI KANNATA HANKKIA KOIRAA

31.03.2018

Meillä on melkein koko elämäni ollut perheessä eläimiä, mutta nyt kun meillä on puolisen vuotta ollut se ensimmäinen aikuisiällä hankittu oma koira, olen huomannut, että lemmikinomistajien maailma on kyllä kummallinen paikka. Okei, kummallisella tarkoitan ehkä enemmänkin ärsyttävää, koska mulla alkaa jo pää särkeä tästä silmien pyörittelystä, kun Facebook -feediini tipahtelee päivityksiä koira-aiheisista ryhmistä, joita aloin koirakuumetta potiessani seurata.

Äitien maailma on tosi raadollinen paikka, ja sen näkee erityisen hyvin täällä blogimaailmassa, sillä perheblogien saamat kommentit ovat yleensä ne törkeimmät. Äiti on äidille susi jnejne. Ja sen on nähnyt ihan konkreettisesti siinä, että moni bloggaaja, joka on tullut kesken blogiuran äidiksi, on raskaaksi tultuaan järkyttynyt siitä, että yhtäkkiä se blogiin kohdistuva huomio on jotain aivan muuta. Tosi raadollista, ilkeää ja julmaa.

En ole ollut surullisenkuuluisissa äityleissä moneen vuoteen, koska en kaipaa elämääni sellaist negatiivisuutta, mutta osa näistä koira-aiheisista fb-ryhmistä on jopa pahempia. Suu auki saa lukea, kuinka aikuiset ihmiset sekoilevat netissä ja antavat itsestään ihan käsittämättömän typerän kuvan. Useinhan tollaiset ihmiset on vaan trolleja, jotka kaipaa juurikin niitä reaktioita ja huomiota, mutta jotenkin vaan yllätyin silti siitä, miten koirista puhuessa ihmiset sekoaa niin isosti, ja ihan jokaisesta mahdollisesta aloituksesta saadaan aikaan tappelu. Tulee mieleen joku naistenhuoneen ”kumpi kynsilakka sopii paremmin mun varpaisiin” -aloituksen kehittyminen siihen, että huoritellaan, itketään ja huudetaan capseilla, jaellaan banneja ja ihmetellään, miten joku voi jakaa suljetusta ryhmästä salaisuuksia muualle.

Facebookin koiraryhmiä seuratessa on tullut mieleen sitten muitakin ajatuksia kuin ärsytys ihmisten käytöstavoista. Nimittäin välillä tulee bongattua sieltä ihmisiä, joiden ei omasta mielestä kannattaisi omistaa koiraa. Tulee sellaisia hetkiä, kun tekisi mieli sanoa, että eieieiei, et voi tehdä noin, en ikinä tekisi noin, mutta koska mulla ei ole tapana lähteä mihinkään tollaisiin julkisiin lynkkauksiin, vaikka niihin voisikin olla aihetta, olen tyytynyt vain siihen aiemmin mainitsemaani silmien pyörittelyyn. Eniten kaikista koiran hankkimiseen liittyvistä tekijöistä mua kuitenkin hämmentää se, kuinka vähän moni laittaa ajatusta sille, että koiranomistajakin voi tarvita jotain tukiverkostoa, ja halusin nyt sanoa siitä pari sanaa. Ehkä joku joskus lukee tätä postausta ja tajuaa, että ei mulla olekaan nyt oikea elämäntilanne lemmikin hankkimiseen, odotellaampa pari vuotta, ja säästytään taas yhdeltä surulliselta kohtalolta, kun joku laittaa koiransa toriin, ja se raukka päätyy ihan vieraaseen paikkaan ilman mitään takeita rakastavasta kodista.

Kun me pohdittiin koiran hankkimista, se yksi ja ainoa kaikkein tärkein juttu pohdinnassa oli se, että mitä jos joudutaan luopumaan koirasta. Ensin käytiin läpi kaikki mahdolliset skenaariot, kunnes oltiin varmoja siitä, että ei kovin todennäköisesti jouduttaisi koirasta luopumaan, eli mietittiin, että meillä on varaa eläinlääkärikuluihin ja ruokaan, on aikaa huolehtia koirasta, on motivaatiota kouluttaa, on intoa saada paras ystävä koko koiran elämän ajaksi. Mutta kun ikinä ei voi olla varma, ettei käy jotain. Mitä jos jompikumpi lapsista tulisikin yhtäkkiä todella vakavasti allergiseksi? Tai vaikka me molemmat vanhemmat kuoltaisiin jossain onnettomuudessa. Mitä tapahtuu koiralle? Sen takia tärkein tekijä koiran hankkimisessa onkin mun mielestä tukiverkosto.

Kun hankitaan koira, siinä hankitaan perheenjäsen. Lemmikki on meille yhtä lailla osa perhettä kuin muutkin perheenjäsenet, ja mun mielestä koiraa ei saisi hankkia muista syistä. Erikseen on sitten hyötykäyttöeläimet, mutta en ole ihan varma, mitä mieltä tästä olen. Meillä on ollut metsästyskoira, kun olin pieni, ja tämä koira ei asunut toisen koiramme kanssa meidän kotona, vaan isovanhempieni luona ulkotarhassa. Musta ei itsestäni olisi pitämään koiraa tällä tapaa, mutta tiedän, että juurikin esimerkiksi metsästyskoirien kanssa tämä on monesti se paras vaihtoehto, kuten oli tämänkin koiran kohdalla.

Koiraa hankkiessa tietenkin huomioidaan, että pystyy itse huolehtimaan siitä, mutta aina tulee kuitenkin niitä tilanteita, kun tarvitsee apua. Kuten vaikka minun joutuessani sairaalaan helmikuussa. Meille oli tärkeää, että meillä on aina ihmisiä, joille voidaan soittaa, että voitko hakea koiran meidän luota, tai joille voidaan viedä koira hoitoon. Meidän ei tarvinnut edes miettiä, että keneltä me voitaisiin apua pyytää, koska meidän perheessä ollaan tosi eläinrakkaita. Kaikilla meillä neljällä siskolla on (ollut) koiria, ja niin on myös vanhemmillani ja isovanhemmillani. Vanhempani ovat aina sanoneet meille, että jos ollaan vaikka menossa illalla ulos, niin tuodaan vaan mieluummin kaikki koirat sinne, jotta niillä on seuraa, eikä tarvitse olla ikinä pitkiä aikoja yksin, vaikka yksinkin pärjäisi. Meillä on aina joku, joka voi huolehtia meidän koirasta, jos tarvitaan apua. En ikinäikinäikinä voisi viedä koiraa mihinkään hoitolaan, tai jättää vieraalla ihmiselle. En vain pysty käsittämään ihmisiä, jotka tekevät niin. En jättäisi ikinä lastanikaan vieraaseen paikkaan, niin miten voisin jättää koiran johonkin häkkiin kököttämään ja ihmettelemään, että ollaanko hylätty hänet sinne. En vaan pysty edes ajattelemaan sitä skenaariota ilman, että tulee kylmiä väreitä.

Koiran hoitaminen väliaikaisesti on tietty vielä suhteellisen helppoa, ja hoitopaikkoja monen lähipiiristä löytyy, mutta entäs sitten, jos tosiaan joutuu kokonaan luopumaan koirasta? En voisi kuvitellakaan, että vaan antaisin koiran eteenpäin. Ei siinä ole mitään takeita siitä, mihin se koira päätyy, miten sitä kohdellaan. En voisi elää itseni kanssa kuvitellen, että se kerran rakas perheenjäsen saattaa olla nyt jossain kidutettavana. En vain ikinä pystyisi myymään tai antamaan koiraa kellekään muulle kuin täysin luotettavalle lähipiirin jäsenelle. Joten jo koiran hankkimista miettiessämme meidän piti olla varmoja siitä, että jos tulisi jotain sellaista vastaan, minkä takia koira tarvitsisi uuden kodin, se uusi koti löytyisi läheltä. Ja meidän perheessä se on itsestäänselvää, että jos nyt pahimmassa tapauksessa me Topiaksen kanssa kuoltaisiin, niin lasten lisäksi myös Volde saisi rakastavan kodin tutuilta ihmisiltä, eikä joutuisi ikinä olemaan mitään vailla. Etenkään huomiota ja hyvää hoitoa. Yksi siskoistani onkin joutunut luopumaan koirastaan, koska hänen elämäntilanteensa muuttui, ja tämä koira sai uuden kodin vanhemmiltani, ja myöhemmin muutti sieltä täysi-ikäistyneen toisen siskon mukana pois.

Meidän suvussa koirat ovat perheenjäseniä, ja sen takia ne kulkevatkin aina mukana kaikissa meidän sukujuhlissa. Jouluna tosin meillä oli nyt tavallista hiljaisempi talo, koska kaksi koiraa ovat sen verran vanhoja, että eivät enää viihdy metelissä ja vilinässä, vaan vietiin vanhukset isovanhempieni luokse lepäilemään, kun muut koirat riehuivat lasten mukana joulupuuhissa. Meidän kaikki koirat ovat tuttuja keskenään, ja mitään isoja riitoja ei ole, koska koirat on koulutettu hyvin, eikä ongelmia tule. Komentaminen riittää lopettamaan alkavat riidat, eikä meidän tarvitse ikinä stressata, että jonkun koirat eivät tulisi toimeen. Toistensa lisäksi koirat ovat sitten tietenkin tuttuja myös kaikkien ihmisten kanssa, ja se on meille tosi tärkeää, koska jos meidän Volde joutuisi uuteen kotiin, niin se koti olisi joku meidän sukulaisista, joka on hänelle jo tuttu, ja jonka kanssa Volde varmasti viihtyisi. Ja vaikka olisi ihan kamalaa joutua luopumaan koirasta, niin ainakin tiedetään, ettei ikinä joutuisi luopumaan kokonaan, vaan voitaisiin viettää Volden kanssa edelleen aikaa vaikka joka päivä. Olettaen, että ollaan hengissä. Koska muita skenaarioita en näe koirasta luopumiseen, ainoastaan kuolemantapaus, tai lasten vakava allergia voisi saada meidät harkitsemaan uutta kotia.

Mua kylmää aina vaan ihan hirveästi, kun näkee sivusilmällä Torissa ilmoituksen myynnissä olevasta koirasta. Tuntuu tosi pahalta ajatella, miltä siitä koirasta tuntuu, ja miettiä, mitä sille käy. Mun mielestä on vaan todella vastuuntunnotonta ilman painavia syitä päätyä tollaiseen tilanteeseen, jos se syy koirasta luopumiseen on sellainen, minkä olisi voinut huomioida aiemmin, ja jättää koiran hankkimatta. Tietenkin koirasta voi luopua myös oikeista syistä, ja se on monesti paras päätös, mutta silti mä toivoisin, että kaikki ihmiset miettisivät tätä tukiverkostoasiaa ennen koiran hankkimista. Se voi pelastaa monelta sydänsurulta.