VIIMEINEN

21.07.2018

Tällä viikolla menetin rakkaan isotätini. Kolmannen isotädeistäni viiden vuoden sisään. Isoäidilläni on paljon sisaruksia, ja heistä kourallinen on ollut minulle aina erityisen tärkeitä, vaikka ison suvun ja levittäytyneisyyden takia kaikkia isotätejä ja -setiä en ole tavannut niin, että olisin ollut tarpeeksi vanha muistamaan sen. Osa heistä on kuitenkin ollut kuin tavallaan toisia isoäitejä. Rakkaita läheisiä, joita ikävöin suuresti. Kolme tärkeää ihmistä, joiden olen aina kuvitellut olevan mukana hääpäivässäni, mutta joista yksikään ei mukaan päässyt.

Saadessani ilmoituksen isotätini kuolemasta, ensin iski shokki ja tunteettomuus. Istuin sohvalla mykkänä ja turtana. En voinut uskoa sitä, vaikka tiesimme sen olevan lähellä. Se ei silti tuntunut mahdolliselta. Seuraavaksi iski syyllisyys. Minä itsekäs itsekäs idiootti olen ajatellut aikaa olevan enemmän. Minun piti monena päivänä mennä näyttämään hääkuvia ja kertomaan kaikki häistä, joita isotätini niin odotti, mutta ei pystynyt osallistumaan. Ja aina laitoin lapset etusijalle ja olen vain viettänyt päiväni pitäen hauskaa lasten kanssa. En voinut löytää aikataulustani sitä pientä koloa mennäkseni viettämään aikaa minulle rakkaan ihmisen kanssa. Ja nyt se on liian myöhäistä. En enää ikinä voi kertoa hänelle hääpuvustani, kaikista päivän aikana läpi käymistäni tunteista. Kertoa, mitä hän minulle merkitsi.

Syyllisyyden iskettyä nousin sohvalta. Kävelin vaatekaapille ja otin sieltä käteen kalleimman aarteeni, tärkeimmän vaatteni. Viimeisen mekon, jonka isotätini teki minulle. En vain osannut silloin ajatella, että se tulee olemaan viimeinen. Otin mekon syliini ja kaaduin sängylle. jossa itkin tuntikausia mekkoa lujaa puristaen.

Tuntui, että tästä en pääse enää ylös. Enkä ansaitse päästä ylös. Miten voin olla niin itsekäs? Niin itsekeskeinen? Niin kiittämätön ja välinpitämätön? Kaikki sisälläni mylläävät tunteet tuntuivat ylivoimaisilta, siltä että ne saavat minut räjähtämään. Joten kyyneleiden sumentamana tein sen, mitä teen parhaiten. Kirjoitin tunteeni ylös. Vain itselleni ja isotädilleni, ei kellekään muulle. Kirjoittaminen on se asia, mihin voin vuodattaa sieluni. Saada ne tunteet käsiteltyä tekstin kautta, jotta pystyn elämään niiden kanssa. Se teksti on tallennettuna omiin salaisiin kansiohini, ja haluaisin uskoa, että isotätini näki sen myös.

Isotätini opetti minut ompelemaan. Käyttämään bussia. Hän vei minua shoppailemaan, elokuviin, syömään kiinalaista ruokaa, opetti kävelemään koroilla. Tämän viimeisen häneltä saamani mekon jälkeen ompelimme vielä kaksi mekkoa yhdessä. Hän ei enää pystynyt ompelemaan, joten hän edelleen opetti minua vieressä, ja minä tein mekot. Roolit olivat vaihtuneet, kun aiemmin hän oli aina se, joka pyöri mittanauha kädessä ja teki minulle pukuja, joista olin vain haaveillut. Nyt en pääse enää ikinä kokemaan sitä. Mutta haluan olla tulevaisuudessa jollekin siskojeni lapsenlapselle samanlainen isotäti. Jatkaa tätä perinnettä jonkun muun kanssa.

Muistan sinusta korkeat korot ja surisevan ompelukoneen. Elokuvat, kiinalaiset ravintolat, blinit ja jauhelihakastikkeen. Kaikki unelmieni prinsessapuvut. Yhdessä vietetyt päivät, jotka olivat esiteinin unelmien täyttymys. Silmiesi pyörittelyn, kun halusin oikaista ompelusteni askelissa. Lasteni onnelliset ilmeet, kun hekin pääsivät nauttimaan luomuksistasi. Poliittiset keskustelut ja loputtomat naurut Trumpin virkaanastujaisissa. Posliiniset teesetit ja jokaisen lämpimän halauksen. Rakastan sinua. Anna minulle anteeksi.


4 Responses to “VIIMEINEN”

  1. Ellu sanoo:

    Kirjoitat kauniisti.
    Älä tunne huonoa omaatuntoa, älä syyllistä itseäsi. Se on turha ja raskas taakka kantaa.
    Kaikki mistä kirjoitit huokuu välittämistä, rakkautta ja sitä, miten tärkeitä olette toisillenne olleet. Kaikki tärkeä on varmasti sanottu ja tehty.
    Ihan mielettömiä asioita, mielettömiä muistoja. Taitoja, joita sinä jatkat ja ehkä opetat eteen päin. Huumoria. Muistoja. Ne säilyvät aina.
    Kirjoita kirje, laita se isotätisi mukaan. Ja vaikka hääkuvasi. Minä tiedän, että sellaisilla asioilla on iso merkitys. Olen haudannut rakkaan isäni, ja monia muita sukulaisia ja ystäviä.
    Ja tiedän, mistä puhun. Olen jo keski-ikäinen, elämää nähnyt. Älä kanna itsesyytöstä, älä ajattele, että jos olisit tehnyt toisin. Sillä hetkellä, kun asioita tekee, se on paras hetki juuri niille asioille. Me emme kukaan voi tietää, mitä elämässä tapahtuu. Siksi älä kiusaa itseäsi.
    Kyllä rakkautesi on varmasti isotätisi mukana❤️, aivan kuten hänen rakkautensa sinun mukanasi❤️.

  2. Sannak sanoo:

    Koskettavaa. Täällä valuu kyyneleet. Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän, sitten se päättyy ja varmasti moni asia jää mietityttämään, kaduttamaan, aina joku lause jää sanottua. Isotätisi varmasti näkee kirjoitukseni, antaa anteeksi, tietää hääpäiväsi olleen mahtava <3 voimia surun keskellä!

  3. Mm sanoo:

    Lämmin osanotto suruusi.

  4. truonako sanoo:

    Voimia hirveesti, sitä nyt tarvitset! Muista, että kaikki tunteet ovat sallittuja, myös syylisyyden tunne. Mutta itse ajattelen niin, että enää kuollut ihminen ei ole täällä odottamassa/suremassa meidän tekemättä jääneitä asioita. Ainoat, jotka niitä suree, on me. Siksi yritän antaa itselleni anteeksi asioita, myös sen kuolleen ihmisen muiston takia. Kirjoittaminen on itsellekkin tullut todella tärkeäksi. Itse aloin kirjoittaa blogia, kun tuntui tyhmältä kirjottaa vihkojen uumeniin.

Kommentoi