MINÄKÖ SEKSUAALISEN HÄIRINNÄN UHRI?

29.03.2018

Näiden 26 elinvuoteni aikana olen törmännyt seksuaaliseen häirintään jos jonkinlaisessa muodossa. Ensimmäiset muistoni siitä ovat ala-asteelta, ja tuoreimmat tältä kuulta. Olen joutunut seksuaalisen häirinnän uhriksi töissä, koulussa, baarissa, juhlissa, kadulla, uimassa ja missäköhän vielä. En voi muistaa kaikkea, ja se kuulostaa aika pelottavalta. Että seksuaalinen häirintä on niin yleistä, että se on naiselle tänä päivänä normi. Tästä aiheesta ei voi ikinä puhua liikaa, joten halusin nyt vuorostani kertoa teille vähän siitä, miten juuri minua on ahdisteltu seksuaalisesti. Ja niitä kokemuksia on skaalalla ”onkohan tämä ihan ok” -> ”soittakaa poliisit”.

Ensimmäiset muistoni seksuaalisesta häirinnästä ovat tosiaan ala-asteelta. Silloin varmasti tuntui monen korvaan aika viattomalta, että pojat jahtasivat tyttöjä, puristeltiin peppua ja pussattiin väkisin. Onneksi se ei nykyään enää ole ok, mutta silloin sen ei ajateltu olevan seksuaalista häirintää. Ja ne tilanteet olivat todella ahdistavia pienelle lapselle, joka ei osaa käsitellä sitä ahdistusta, eikä ymmärrä mitä se tunne tarkoittaa. Siinä sitä sitten maataan illalla sängyssä hereillä miettimässä, että miksi minusta tuntuu näin pahalta, mitä tämä oikein on?

Lapset alkavat teini-ikää lähestyessä tutkia seksuaalisuuttaan ja se on ihan ok. Täytyyhän sitä pussailla ja hiplailla, että oppii käsittelemään niitä tunteita ja ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Se on sitten lähinnä vanhempien tehtävä huolehtia, että lapsella on rahkeet käsitellä sitä kaikkea ja olla järkevä. Mutta kun liian usein siinä seksuaalisuuden käsittelyssä etenkin pojilta unohtui ne rajat. Ei muisteta kysyä, että haluaako se toinen olla mukana selvittelemässä niitä rajoja. Pakeneminen on peli. Jäätyminen on lupa koskettaa. Ja pienen tyttölapsen ajatukset hämmentyvät niin, että tulee sellainen olo, että mun nyt vaan kuuluu sietää tämä. Koska annoinhan ton toisenkin koskettaa.

Poikien rajat venyivät venymistään ja en voi laskea sormilla niitä kertoja, kun joku poika työnsi käden paidan alle, veti housut alas, tai yritti avata rintsikat. Tilanteet olivat epämukavia ja noloja, mutta mikään ei silti vedä vertoja sille yhdelle tilanteelle, jonka ajattelin olevan viaton, mutta joka on yläasteelta yhä tähän päivään asti aiheuttanut minulle ahdistusta. Ja se oli se kerta, kun jouduin opettajan seksuaalisen ahdistelun kohteeksi.

En osannut ajatella olevani uhri. Vasta nyt aikuisiällä olen tajunnut, miksi minulle tuli siitä niin ahdistunut olo, etten kestänyt enää nähdä kyseistä opettajaa. Vasta nyt ymmärrän, että se ei ollut ok. Että se oli seksuaalista häirintää. Olen niin monta vuotta teininä yrittänyt vakuuttaa itselleni sen olleen ihan viaton hetki, että minun on nytkin vaikea päästä yli siitä tunteesta, että eihän se ollut mitään. Se hetki, kun miesopettaja veti minut vatsalleni makaamaan hänen polviensa päälle, piti selästäni toisella kädellä kiinni pitäen minua väkisin paikoillaan, ja toisella kädellä alkoi läimäytellä peppuani, ja lopuksi puristi. Sen jälkeen hän päästi minut irti, ja jatkoi matkaa. Ja minä jäin stressaamaan sitä vuosiksi.

Pari läimäisyä pepulle, joku ehkä ajattelee, että no mitä sitten. Mutta kun mietin, että joku tekisi meidän Avalle noin, niin alkaa nousta savua korvista, ja tekisin kaikkeni varmistaakseni, ettei kyseinen opettaja voi enää ikinä tehdä kellekään hämmentyneelle tytölle niin. Kun auktoriteettihahmo käyttää valtaansa hyväkseen, ja vielä lapsen kohdalla, se voi jättää syvät arvet. Ja vaikka en näe aiheesta painajaisia, niin sitä ajatellessani minua alkaa vieläkin hävettää. Ja sitten ahdistaa, koska tuntuu tyhmältä, että minä häpeän sitä. En minä ole tässä se, jonka kuuluisi hävetä. Se tilanne vaan tuntui niin väärältä. Se kosketus oli liian lähellä sukupuolielimiä, yritin päästä pois tilanteesta, kosketus sattui, ja lisäksi se koskettaja oli henkilö, jota kuuluu totella ja kunnioittaa.

Koska Turussa on viime aikoina käyty keskustelua erään miesopettajan seksuaalisen ahdistelun ja hyväksikäytön uhreista, pelottaa Avan koulun aloittamisessa myös tämä. Minulla ei ole kokemusta koulunkäynnistä pienen pojan näkökulmasta, mutta tiedän, kuinka pelottavia tilanteita siellä voi tulla pienelle tytölle. Ja tekisin mitä vain suojellakseni Avaa niiltä.

Koulun jälkeen seksuaalinen häirintä jäi vapaa-ajalla kärsittäväksi, mutta valitettavasti siihen törmää myös töissä valokuvaajana. Moni mies näkee yksinäisen naiskuvaajan helppona uhrina, ja niiden tilanteiden takia, joihin olen joutunut, en esimerkiksi uskaltaisi kuvata yksinäisellä studiolla, vaan toimin tiloissa, joissa on myös muita ihmisiä. En tiedä johtuuko se jotenkin siitä, että blogimaailmassa ihmisillä on samanlainen mentaliteetti, mutta bloggaajana en ole mielestäni ikinä törmännyt seksuaaliseen häirintään. Ja on kyllä jännä huomata, kuinka iso ero siinä on, että oletko kuvaamassa jotakin valokuvaajana vai bloggaajana. Bloggaajana huonot kokemukset rajoittuvat epätoivottuihin peniskuviin miespuolisilta lukijoilta.

Vapaa-ajalla sitten taas seksuaaliselta häirinnältä on ollut vaikea välttyä. Vaikka sitä tulee välillä vastaan kaduilla ja ostoksilla, niin pahin paikka on kyllä luonnollisesti yökerhot ja baarit. Mutta onneksi minä en enää ole se epävarma koululainen, joka jää hiljaa uhriksi ja miettii, että ehkä annoin jotain merkkejä, jotka kertovat, että minuun saa koskea seksuaalisessa mielessä ilman lupaa. Ei, minä pidän huolen itsestäni, ja muista. Yhteisinä iltoina pidän huolta myös ystävistäni, jotka eivät osaa suhtautua seksuaaliseen häirintään. Yritän aina tarkkailla ympäristöäni, ja puutun tilanteisiin, jotka näyttävät siltä, että niissä tarvitaan apua, tai ihan vaan tukea. Ja en jätä yhtäkään seksuaalista ahdistelijaa kouluttamatta.

Vielä joskus mulla oli tapana vain siirtyä pois tilanteesta, kun joku mies kielloista huolimatta kävi liian käsiksi, mutta sen jälkeen, kun 2012 jouduin ensimmäisen kerran puolustautumaan useiden kieltojen ja poistumispyytöjen jälkeen nyrkillä, en ole enää antanut ahdistelijoiden vain mennä. Kaikenlaista kourimista ja erektioiden hinkkaamista nainen joutuu baarissa kestämään, mutta sitä ei pidä jättää vain siihen, että toivoo sen ahdistelijan lopettavan, jos lähdet pois. Jos se ei lähde perään, niin se kyllä löytää jonkun toisen uhrin. Joten minä vastaan.

Eniten joudun kärsimään peppuni takia. Mulla on tiimalasivartalo, johon kuuluu iso peppu, ja se kerää miehiltä paljon kourimista, ja jopa lyömistä. Ihan sillaisella voimalla, että se oikeasti sattuu. Ja joka ikinen kerta minä nappaan kädestä kiinni, selitän mitä seksuaalinen ahdistelu on, mitä tämä ahdistelija kosketuksillaan aiheuttaa, ja pyydän järjestyksenvalvojaa saattamaan kyseisen ahdistelijan ulos, ja vahtimaan, ettei hän jää ahdistelemaan ulkona jonottavia naisia. Ja ne miehet, jotka oikeasti läimäisevät niin, että sattuu, saavat samanlaisen läimäisyn poskelle.

Mua ei häiritse ihmisten kosketus. Ystäväni ja poikaystäväni saavat rauhassa kouria peppuani, koska luotan jokaiseen ihmiseen, jota voin sanoa kaveriksi, ja itsekin läpsyttelen silloin tällöin pepulle jotain ystävää. Mutta kun se ero on juurikin siinä, että onko sulla lupa koskettaa? Ja en pysty käsittämään, miksi se on niin monelle miehelle niin vaikeaa ymmärtää.

Minun vartaloni on MINUN. Sinulla ei ole automaattisesti lupaa koskettaa sitä. Jos sinä baarissa kourit jonkun naisen peppua, niin mistä tiedät, mitä sen naisen päässä liikkuu? Jotkut idiootit tuntuvat ajattelevan, että se on jotenkin kiihottavaa, että täysin vieras ihminen tulee ja nappaa perseestä. Mutta entäs, jos sen naisen ensimmäinen reaktio on, että aikooko joku taas raiskata mut? Kaikki seksuaaliset ahdistelijat eivät ole raiskaajia, joten jos susta on hauskaa ja viatonta vähän kouria, mutta raiskaaminen on rikos, niin mietippä vähän tätä. Et voi ikinä tietää, mitä se sinun uhrisi on kärsinyt. Mitä muistoja se luvaton kosketus tuo päähän. Kuinka pitkään, se sun kosketuksesta aiheutunut ahdistus voi vaikuttaa.

#metoo on hieno liike, mutta liikkeet aina unohtuvat. Me tarvitaan pysyvää muutosta. #metoo täytyy pitää hengissä ikuisesti. Ja se muutos lähtee sieltä ihan alusta asti, niiden pienten poikien kasvattamisesta. Myös miehet joutuvat seksuaalisen häirinnän uhriksi, ja myös naiset ovat syyllisiä, en vähättele sitä ollenkaan. Mutta koska olen nainen ja minulla on kokemusta vain miesten uhriksi joutumisesta, en voi väittää tietäväni siitä toisesta puolesta sen enempää. Mutta myös se ottaa tässä asiassa ihan hirveästi päähän, että nytkin mun täytyy puolustella jo valmiiksi sanojani, koska sieltä aina tulee se ”ei kaikki miehet….” ja ”kyllä naisetkin…”, kun fakta kuitenkin on, että naiset ovat järkyttävän huonossa asemassa miehiin nähden, mitä seksuaaliseen häirintään tulee. Ja koska miehet ovat fyysisesti vahvempi sukupuoli, pitää meidän kaikkien kantaa kortemme kekoon ja huolehtia, että jokainen meistä kasvattaa tulevia herrasmiehiä, eikä seksuaalisia ahdistelijoita. Se lähtee jo pienistä jutuista. Kuten siitä päiväkodin pihalla luvatta pussaamisesta.

Tässä postauksessa on vain muutama esimerkki, ja pahimpia tapauksia en edes halua avata, koska ne eivät kuulu tänne. Tiedän, että seksuaalinen ahdistelu ei tule tähän loppumaan, mutta toivon, että tällä postauksella saan edes yhden naisen ymmärtämään, että teillä on oikeus puolustautua. Teillä on oikeus nostaa helvetinmoinen meteli, vaikka se puoli metriä pidempi ahdistelija siinä vieressä väittää, että suutut turhasta. Teillä on oikeus saada apua. Teillä on oikeus puuttua seksuaaliseen ahdisteluun. Älä jää hiljaiseksi uhriksi. Älä jää miettimään, että ei se nyt ole niin vakavaa. Älä jää syyttämään itseäsi. Sinun kehosi ja oikeutesi koskemattomuuteen on arvokas. Älä unohda sitä.


6 Responses to “MINÄKÖ SEKSUAALISEN HÄIRINNÄN UHRI?”

  1. Kaisa sanoo:

    Oho, aika tosi rankkoja juttuja, varsinkin tuo opettajan ahdistelun kohteeksi joutuminen. Hyvä postaus, kiitos!

    Itsekin olen nuorempana baarissa saanut osakseni kaikenlaista ja jotenkin jossain vaiheessa siihen turtui. On jotenkin kamala ajatella, että silloin 18-vuotiaana se oli ihan normaalia ja tavallista, että kun kuljet tanssilattian läpi, saat neljä pakaran kouraisua osaksesi.

    Ja joskus, kun oon käskenyt lopettaa, oon saanut kuulla ihan ihme kitinää siitä, että miksi vain komeat miehet saa kouria peppua ja tanssia liian lähellä baarissa. Ehkäpä se on kuitenkin oma päätökseni ja valintani kuka minua saa koskettaa, mikä on joidenkin miesten todella vaikea ymmärtää.

  2. Sini sanoo:

    Kiitos Emilia tästä postauksesta, se kosketti valitettavasti todella syvästi. Oon kohdannut seksuaalista väkivaltaa ja ahdistelua paljon, liikaa. Kerta kerralta sitä vaan ajattelee, että ”Taasko käy näin, ehkä tää ei ole mitään vakavaa, ehkä tää on normaalia ja mulla ei ole oikeutta sanoa vastaan”. Mutta sun toive toteutui, tää postaus sai mut ajattelemaan. Jatkossa mä aion todellakin sanoa vastaan. Mulla on siihen oikeus. Kiitos ♥

  3. Itsesyyttelijä sanoo:

    Samaan aikaan, kun oma kehoni alkoi murrosiässä muuttumaan, isä alkoi läpsiä peppuani. Oma keho tuntui muutenkin vieraalta ja muutokset hämmensivät, mutta isän läpsäisyt saivat minut tuntemaan itseni vääränlaiseksi. Vialliseksi. Yritin pitää puoliani, huusin ja itkin, vaadin isää lopettamaan, mutta vastaukseksi sain naurahduksen, että kyllä mä vähän saan koskea. Vaikka tiesin, ettei se ollut totta, pikkuhiljaa taistelu kääntyi pääni sisäkseksi siinä mielessä, että syytin itseäni siitä, että isän kosketus teki pahaa ja miten en saisi tuntea ahdistusta siitä.

    Minulla ei ollut sanoja kertoa asiasta. Äiti näki tilanteet, mutta ei puuttunut. Mielenterveyden heiketessä aikuiset ympärilläni kyselivät, hakkaako isä minua. Kyyneleet silmissä kerroin, ettei hakkaa, mutta esitykseni ei ehkä ollut vakuuttavin. Toivoin, että joku olisi osannut laajentaa kysymyksen fyysisestä väkivallasta laajempaan kontekstiin.

    Vasta nyt kahdenkympin rajapyykin ylittäneenä olen saanut riittävästi voimaa puhuakseni asiasta. Vasta nyt olen oppinut ymmärtämään, ettei kyse ehkä ollutkaan ”vaan pepulle läpsimisestä”, kuten minä siitä puhuin niin itselleni kuin myös muille, mutta siitä puhuminen seksuaalisena häirintänä satuttaa yhä liikaa kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun olen opettanut itseni vähättelemään koko asiaa. Syyttelen itseäni yhä siitä, etten puhunut asiasta tai tehnyt sille loppua. En luota miehiin ja olen hyvin herkkä siinä, kenet päästän fyysisesti minun lähelleni. Olen hakeutunut psykoterapiaan ja toivon, että sen avulla pystyn jatkamaan elämääni.

    Tämä oli tärkeä teksti, kiitos sinulle siitä. Luen tämän varmasti aina uudestaan, kun usko omiin ajatuksiin ja oikeuteen koskemattomuudesta rakoilee.

  4. Kettu sanoo:

    Toi opettajan ahdistelu on kyllä ihan oikeesti vakavaa! Ei tuo ole mikään ”eihän tää varmaan mitään ollu”- juttu. Musta on järkyttävää, että seksuaalinen ahdistelu ja häirintä on naisille ja naisoletetuille niin normaalia ja jokapäiväistä, että aletaan miettiä itekin että tää nyt kuuluu asiaan.
    Kun ei se kuulu asiaan! Asiaan kuuluu, ettei kukaan saa aiheuttaa meille tai kellekään muullekaan epämukavaa tai ahdistunutta oloa. Yhtään kellään ei ole siihen oikeutta, ei auktoriteeteilla sen enempää kuin vertaisillakaan.
    Ja kun se lähtee sieltä päiväkodin pihalta. Kun pysäytetään se pieni poika tai tyttö, ja kysytään että muistithan kysyä luvan koskemiseen, pussaamiseen, halaamiseen tai mihin tahansa. Muistutetaan jo sieltä asti, että toisella on oikeus koskemattomuuteen ja kaikkien täytyy sitä kunnioittaa.

    Vanhempien ja vanhemman asemassa olevien täytyis myös muistaa näyttää esimerkkiä. Mua vaivaa se, miten itse selitin lapsipuolilleni ns. uimapukusääntöä. Että etenkin ne alueet, jotka uimapuku peittää, kuuluu siihen alueeseen, johon koskemisesta te päätätte itse. Että kenelläkään ei ole lupaa koskea sille alueelle, jos ette anna lupaa. Lasten isä komppas kovasti ja oli samaa mieltä ja kehui miten hyvin asettelin sanani. Ja sitten kuitenkin itse läpsi tyttöjään pepulle ”vitsillä”. Lapsista näki, ettei se nyt aina ihan kivalta tuntunut, ja minä sanoin, ettei tuo ole ok. Musta näytti siltä että ei ole ok, ja tytöillä olis kuulunut olla lupa sanoa että ei saa. Mutta moniko lapsi kehtaa sanoa isälleen että tuo tuntuu pahalta.

    Maailmassa on vielä paljon korjattavaa, mutta jos kaikki aina puuttuis heti kaikkeen näkemäänsä ja kokemaansa vääryyteen, asiat vois muuttua vähän nopeamminkin. Mutta se tarkottais sitä, että kaikkien kokemukset pitäis kuunnella ja ottaa vakavasti. Myös niiden miesten.

  5. Uppu sanoo:

    Hienoa, että tuot tämmöisiä asioita esiin! On hyvä, että ihmiset alkaisivat ymmärtämään näistä asioista enemmän.

    Itse olen joutunut hyväksikäytön uhriksi sammuneena, ollessani täysin tiedottomana. Nukahdin kaverini viereen ja yöllä herään ilman housuja, edelleen luulen, että sama kaveri on vieressä. Aamulla heräsin sitten siihen, kun minulle täysin tumtematon ihminen räplää menemään minua.

    En ymmärtänyt tilanteen vakavuutta tapahtuman jälkeen, ja kadun vielä tänäkin päivänä sitä, etten ymmärtänyt tehdä rikosilmoitusta. Häpesin ja ajattelin, että vika saattoi olla minussa. Jälkeen päin näin kyseisen ihmisen kerran, ja ainoa mitä tämä sanoi piilaa samalla tehden, oli että ”hei (nimeni), älä nyt oo vihanen”. Ei siis edes ymmärtänyt tehneensä väärin.

    Toivottavasti maailmasta löytyisi yhä vähemmän tämän kaltaisia idiootteja, jotka eivät edes ymmärrä asioiden vakavuutta.

  6. Pihlaja sanoo:

    Todella surullista miten hämmennys ja häpeä saa suut suppuun :(

    Kokemuksia on paljon myös mutta tämä ehkä satuttavin:

    Mä olin 12-13v kun olin sukujuhlissa ja kokonaisuudessaan olin ihan lapsi vielä. Näissä juhlissa oli mun serkku joka oli mulle kuin isosisko, ja sit sen poikakaveri iältään jotain 20+. Mä luotin ja ihailin kumpaakin.

    Oltiin menossa yläkerrasta alakertaan hassutellen jonossa, minä edessä, serkku välissä ja tää mies takana. Meillä oli tosi hauskaa kunnes se mies puristi mun pakaraa serkun tajuamatta mitään. Mä menin ihan shokkiin mutten sanonu mitään.
    Homma jatku alhaalla kun se hakeutu mun seuraan sillon kun ei muita ollut paikalla. Imi jäätelöpuikkoo vihjaten sitä tiettyä ja nuoli huuliaan tuijottaen samalla.
    Nautti siitä miten paniikissa mä olin. Mä olisin halunnut huutaa äitiä joka oli toisessa huoneessa mutta olinkin vaan jähmettynyt.

    Tapahtuneen jälkeen mua oksetti. Hikoilin öisin,sydän hakkas enkä pystynyt nukkumaan. Se häpeän tunne oli jotain hirveetä. En vaan pystynyt sanoon tapahtuneesta vanhemmille vaan itkin yksin.

    Olen tästä kertonut vasta viime vuosina ystäville mutta en edelleenkään suvulle tai perheelle. Tuntuu että niitä satuttaisi tietää ja etten pystynyt kertomaan vaikka hätä oli iso. Itsekin mietin toisaalta että aika pientä mutta edelleen se mitä tunsin silloin muistuu vahvasti.

Kommentoi