HEI HEI MITÄ KUULUU

08.03.2018

Alan olla aika valmis kiipeämään pitkin seiniä, sillä optimismini ei tuottanut tulosta, vaan makaan edelleen kotona sairastamassa. Sen jälkeen, kun helmikuussa pääsin sairaalasta, olen alkanut monta kertaa voida paremmin, mutta joka kerta on tullut uusi alamäki. Yleensä liittyen tähän hemmetin päänsärkyyn, mutta nyt nousi sitten taas myös kuume. Olen niin kyllästynyt tähän kamalaan oloon ja sairastamiseen, ja haluaisin vaan niin paljon päästä jatkamaan elämää normaalisti.

Olin lauantaina taas kuusi tuntia TYKS:issä tutkittavana, ja kuvat näyttivät, että päässäni ovat kaikki ontelot edelleen niin turvonneita, että se ilmeisesti aiheuttaa tämän päänsäryn. Lääkäri sanoi, että on äärimmäisen harvinasta, että a-streptokokki pääsee aiheuttamaan näin vakavan infektion, ja että parantuminen voi kestää kuukausia. Ei hirveän lohduttava ajatus, kun häihin on alle 3 kuukautta, ja kaikki on tekemättä. Puhumattakaan töistä, koulusta ja työharjoittelusta.

Mun on edelleen vaikea keskittyä tekemään mitään, kun pää ei käy ihan täysillä, ja voimat on niin loppu, että en olisi ikinä osannut kuvitella tällaista oloa. Olen yli kuukauden maannut kirjaimellisesti vaan sängyssä ja sohvalla, lukenut ja katsonut telkkaria sen verran kuin olen jaksanut, ja tuntuu tosi tyhmältä, että olen oikeasti niin kyllästynyt, vaikka mulla olisi viisisataatuhattakolmesataaneljäkymmentäkahdeksan hommaa tehtävänä. Mutta kun en vain jaksa millään… Sekä henkisesti että fyysisesti alan olla vaan ihan loppu.

Päänsärky tosin on pikkuhiljaa ehkä helpottanut. Tai sitten olen vain oppinut elämään sen kanssa niin, etten enää tunne sitä kipua samalla tavalla. Sama juttu nimittäin kävi Avaa odottaessa. Kun oksensi 9 kuukautta, alkoi oppia selviytymään arjesta oksentelun ja pahoinvoinnin kanssa, ja vaikka oli ihan kamala pahoinvointi, niin kuvittelin, että voin ihan hyvin. Vasta sitten, kun se raskaus oli ohi ja tunsin taas, miltä se tuntuu, kun ei ole pahoinvointia, tajusin kuinka kamalaa se raskaus oli ollut. Sen vaan unohtaa tosi nopeasti, millaista elämä on ilman kipua. Ja vaikka kipu sattuu, sen ympärillä oppii ajattelemaan.

Tänään mulla on ollut todella raskas päivä, koska olen peräti ajanut hakemaan lapset päiväkodista ja lämmittänyt heille lihapullia mikrossa. Mutta sekin tuntuu tämän saatanan kaikki voimat imevän infektion jälkimainingeissa aivan ylivoimaiselta, enkä jaksa enää katsoa tätä ruutua enempää.

Kiitos teille kaikille edelleen kaikista tsemppiviesteistä etenkin instassa <3 Tuntuu hyvältä tietää, että on tukea, kun välillä tekee vaan mieli luovuttaa. Ja jos yrittää etsiä hopeareunusta, niin ainakin saan nyt maata kotona, enkä TYKS:issä.


6 Responses to “HEI HEI MITÄ KUULUU”

  1. anna sanoo:

    Tsemppiä kovasti! ❤

  2. V sanoo:

    Olen itse maannut kohta vuoden kärsien hermosärys ja toipuen aina uusista ja uusista leikkauksista. Kerta toisensa jälkeen on aina ”luvattu” parenemista ja aina yhtä usein on pettymyksekseen löytänyt itsensä takaisin lähtöpisteestä.
    Mutta uskottava on. Sillä ”jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki…”
    Että jaksaa, jaksaa.

  3. Pm sanoo:

    Voi ei!!! Jaksuja ja voimia ja kaikkee hyvää! <3

  4. Pirjo sanoo:

    Parantavia säteitä, voimaa ja valoa <3 Isosti jaksuja ja ISO halaus <3

  5. Miilu sanoo:

    Voimia! Stressi tekemättömistä töistä ja asioista ei varmasti helpota oloasi yhtään :(

    Huomasin itse tekstiäsi lukiessa, että koin voimakasta empatiaa, ihmettellen miten olet voinut jaksaa… Kunnes tajusin, että olen myös itse kärsinyt marraskuusta asti lähes päivittäisestä voimakkaasta päänsärystä. Tänään otan itseäni niskasta kiinni ja sanon lääkärille suoraan etten oikeasti enää jaksa. Kuten sinäkin tekstissäsi totesit ”sekä henkisesti että fyysisesti alan olla vaan ihan loppu”.

    Ei se varmasti asiaan mitään auta, mutta ainakin voin myöntää asian ääneen. Jatkuvan kivun kanssa eläminen on raskasta.

  6. Jossu sanoo:

    Parantumisia!

    Piti kommentoida jo jonkun aikaa että meillä on sattumalta saman kumiset lapset. Meillä on Noah, kohta 3v, sekä Ava, 6 viikkoa! Hymyilytti kun hoksasin tämän. Teidän lapsilla on siis kaimat jotka asuvat Englannissa ja noi nimet sopivat molempiin kieliin hienosti. Miten te muuten lausutte? Onko ensimäinen vokaali pitkä vai lyhyt?

Kommentoi