KOIRA – MITÄ, MIKSI, MITEN?

11.10.2017

Monelle yllätyksenä tullut perheenkasvu on sujunut hienosti. Volde täytti maanantaina 8 viikkoa ja on nyt jo kotiutunut hienosti. Päällimmäinen fiilis on täydellinen rakkaus. Siis kuinka täynnä rakkautta sitä voikaan olla! Se näky, kun lapset leikkivät lattialla koiranpennun kanssa, ja pentu menee häntä heiluen vastaan, kun lapset tulevat päiväkodista. Voiko olla mitään parempaa? Koira-arki on lähtenyt käyntiin juuri sellaisena, mistä aina haaveiltiin.

Meillä on aina ollut koiria, kun olen ollut lapsi. Suomenajokoira Roosa ja vaalea labradori Otto olivat parhaita ystäviäni lapsena. Otto oli maailman kiltein ja kärsivällisin herrasmies, mitä maa päällään kantaa. Meillä on paljon videoita ja kuvia minun ensimmäisistä vuosistani, kun ratsastan Otolla, kiipeilen hänen päällään, vedän korvista ja hännästä, ja herra välillä huokaa kärsivällisesti ja vaihtaa paikkaa. Otto oli paras ystävä, mitä kukaan ihminen voisi ikinä saada. Pentuna Otto oli kuulemma aivan mahdoton, mutta sitten meidän isä vei Oton koulutettavaksi, ja kurssilta palattiin täydellisen tottelevana. Tämä koira ei tarvinnut hihnaa, koska hän osasi pysähtyä suojatielle odottamaan, eikä ikinä tehnyt mitään luvatta. Sitten yksi siskoistani sairastui astmaan, ja Otto joutui muuttamaan mamman ja pappan luokse, mutta pysyi silti onneksi lähellä ja tärkeänä osana perhettä. Mamman ja pappan luona asui myös Roosa, joka oli meidän isän metsästyskaveri. Roosasta muistan parhaiten sen, kuinka saatiin aina viedä hänet ”lenkille”, ja Roosa tietenkin veti meitä ihan täysillä perässä, ja aina jossain kohtaa pääsi karkuun ja palasi sitten omia aikojaan takaisin kotiin. Tällaista ei tietenkään enää voisi sanoa tapahtuvan ilman, että ovella kolkuttelee kukkahattuarmeija, mutta silloin ysärillä oli vähän eri meno, ja meidän mamma ja pappa asuvat ihan korvessa.

Oton ja Roosan kuoleman jälkeen koittivat koirattomat vuodet. Vanhemmiten siskoni alkoi onneksi parantua pikkulapsena vaivanneesta astmasta ja allergiasta, ja aloimme taas haaveilla koirasta. Kaikki me koirarakkaat siskot aloimme piinata vanhempiamme, ja voi sitä tunnetta, kun äiti vihdoin eräänä päivänä puhui auton etupenkillä puhelimessa kasvattajan kanssa, ja me odotimme takana niin hiljaa, ettei edes hengitys kuulunut. Kasvattaja valitsi monesta perheestä juuri meidät, ja näin meille muutti meidän rakas Omppu. Omppu oli Norwichinterrieri ja meille niin hirveän rakas. Oli aivan täydellistä, kun meillä vihdoin oli taas koira. Nuoremmille siskoilleni se oli vielä ensimmäinen koira. Omppu oli temperamenttinen ja välillä vähän vaikea, mutta rakas. Omppu oli kuitenkin hyvin koulutettu, ja pärjättiin hänen kanssaan. Hyvillä geeneillä varustetusta Ompusta tuli näyttelykehien tähti, ja Suomen-, Ruotsin-, Tanskan- ja kansainvälisen muotovalion tittelit olivat pian lukuisten muiden palkintojen ohella hyllyssä, ja herra sai jäädä eläkkeelle. Ompulla teetettiin myös pentuja, ja jälkeläisiä löytyy kivasti Suomesta, heistäkin moni on tosi menestynyt. Yksi jälkeläisistä löytyy edelleen meidän lapsuudenkodista.

Ompun ensimmäisestä pentueesta meille tuli kotiin Oliivi. Oliivista oli kovat toivot näyttelyihin, koska geenit olivat loistavat, mutta jo muutaman kerran jälkeen oli selvää, että Oliivista ei ole siihen hommaan, ja hän sai olla ihan vaan lemmikki. Omppu ja Oliivi olivat isä ja tytär, mutta ennen kaikkea ihan parhaat ystävät. Alusta asti Oliivi rakasti Omppua koko sydämestään ja oli koko ajan hänessä kiinni. Omppua se taas vähän ärsytti, mutta pohjimmiltaan he viihtyivät aina yhdessä. Elämä kahden ihanan koiran kanssa on vaan niin täydellistä. Kesällä 2013, kun odotin Nomppua, sain siskoltani itkuisen puhelun, jossa hän kertoi, että iskä lähti juuri lopettamaan Omppua. Ompulla oli ollut pitkään terveysongelmia, mutta lopetuspäätös tuli kuitenkin yllätyksenä, ja olin niin pettynyt, etten päässyt ikinä hyvästelemään Omppua. Tämä on ollut yksi elämäni vaikeimmista asioista, ja juuri nyt, tällä hetkellä, en enää näe kunnolla mitä kirjoitan, koska silmät ovat kyyneleitä täynnä. En ole vieläkään päässyt Ompun kuolemasta yli, ja siitä kertoo se, että paitanikin on jo märkä, kun kyyneleet vaan valuvat. En ole pystynyt käymään Ompun haudalla, koska muisto on vielä liian kipeä. Minun pitäisi varmaan mennä vaan haudalle ja käsitellä asia, mutta se tuntuu niin vaikealta. Ikävöin Omppua niin käsittämättömän paljon. Ja eniten Omppua ikävöi Oliivi. Ompun kuoleman jälkeen Oliivi masentui tosi pahasti ja muuttui täysin. Nykyään Oliivi vieläkin kyhjöttää aina yksin jossain syrjässä muita piilossa, ja välillä tuntuu, että hän vain odottaa pääsevänsä Ompun luokse sateenkaarisilloille. Pelkään sitä päivää, kun Oliivia ei enää ole, ja pelkään sitä, etten saa mahdollisuutta hyvästellä taaskaan. Ompun kuoleman jälkeen Oliivi makasi monta viikkoa eteisessä ulko-ovea tuijottaen. Omppua odottamassa. Mutta kun Omppu ei tullut, Oliivi vetäytyi kuoreensa, eikä ole ikinä palannut. Ja se tuntuu niin pahalta.

Ompun kuollessa syntyi Noah-Michel, ja hän sai lempinimekseen Nomppu, mikä muistuttaa minua joka kerta yhdestä maailman tärkeimmistä asioista. Tämä ikävä ei helpota koskaan.

Pidin tässä välissä pienen tauon ja kuivasin kyyneleitä, joten siirrytään nyt iloisempaan aiheeseen, jotta päästään loppuun asti.

Topiaksella ei ole ikinä ollut koiraa, mutta hän on ihan koiraihminen. Ollaan vuosia haaveiltu koirasta, mutta esteenä oli minun aikuisiällä puhjennut allergiani. Tänä vuonna koiran kaipuu on ollut erityisen kova, ja hiljakseen ollaan toivottu parasta ja mietitty vaihtoehtoja, kun allergiani tuntuivat pikkuhiljaa helpottavan. Kesän aikana huomattiin, että allergiani ovat jo huomattavasti helpommat, ja pystyn jo silittämään tuttuja koiria, joten kyseessä saattaa olla siedättyminenkin. Alettiin varovaisesti miettiä elämää koiran kanssa.

Tiedettiin, että kiireiseen elämäntilanteeseen koiran ottaminen ei ole mikään maailman helpoin juttu, mutta kun jotain haluaa todella paljon, ei lenkitys ja vaikkapa hirveide ripulikatastrofien siivoaminenkaan tunnu missään. Kauheassa sateessa koiriaan ulkoiluttavat ihmiset herättivät meissä vain kateellisia huokauksia.

Entäs sitten, jos minulle tulee allergiaa? No tutkittiin erilaisia vaihtoehtoja ja todettiin, että ollaan ehdottomasti valmiita imuroimaan, pesemään lattioita ja pyyhkimään pölyjä enemmän. Voitaisiin myös kokeilla ilmanpuhdistinta ja -kostutinta. Voisin pestä aina käteni, kun olen koskenut koiraan. Koiran voisi opettaa pysymään poissa sohvalta, ja vaikka kokonaan makuuhuoneesta. Ja kokemustemme perusteella olisin sitten varmasti alkanut siedättyä. Luin myös paljon tutkimuksia siitä, miten koiralle altistuminen auttaa myös muita allergioita. Ja että koirakodissa kasvavat lapset eivät todennäköisemmin saa allergioita tai astmaa.

Entä jos kävisi niin, että vaikka lapsille yhtäkkiä puhkeaisi ihan hirveä kuolemanvaarallinen allergia, johon ei mikään siivoaminen auta? Meillä on paljon eläimiä meidän erittäin läheisessä suvussa ja koira saisi aina uuden kodin meidän läheltä, tutusta paikasta. Vaikka tätä tietenkin kaikin voimin vältettäisiin, kuuluu mun mielestä vastuuntuntoiseen koiran hankkimiseen kaikkien skenaarioiden miettiminen. En voisi ikinä myydä koiraa eteenpäin, en mitenkään. Ei sitä voi ikinä tietää, millaisen kodin koira saa. Enkä kestäisi erota parhaasta ystävästä. En voi ajatellakaan, että rakasta perheenjäsentä ei enää näkisi. Se ei ole vaihtoehto. Jotenkin kummaksun ajatusta koiran myymisestä, jos sitä estääkseen ei ole tehnyt ihan kaikkea mahdollista. Näissä tilanteissa koiraa ei ole varmastikaan otettu oikeasta syystä.

Teoriaa pohdittuamme aloimme tutustua rotuihin kunnolla. Katselimme ainoastaan ”allergiaystävällisiä” rotuja, koska vaikka ahkerasti testasin allergiaani ja huomasin, että pärjään jo koirien kanssa hyvin, ei turhia riskejä silti kannata ottaa, ja järkevintä oli ottaa rotu, jolla ei ole aluskarvaa, ja karva muistuttaa enemmän hiusta kuin turkkia. Vertailimme muunmuassa bichonia, espanjanvesikoiraa, portugalinvesikoiraa, villakoiraa, kiinanharjakoiraa, kiharakarvaista noutajaa, lhasa apsoa, maltankoiraa ja australianlabradoodlea. Mietimme terveyttä, turkinhoitoa, luonnetta, liikunnantarvetta ja kaikkea mahdollista. Näiden vertailujen perusteella päätimme, että meille sopivin rotu on coton de tulear.

Cottonit ovat pumpulinpehmeitä ihania valkoisia karvapalloja, joiden ystävällinen ja seurallinen luonne on vertaansa vailla. Cottonit ovat täydellisiä ensikoiria, jotka eivät vaadi paljoa liikuntaa, mutta tekevät kyllä mukanasi, mitä ikinä keksit niiltä pyytää. Cottonit tykkäävät saunoa ja nukkuvat aina jaloissasi. Tuntui ensin vaikealta ajatella toista rotua, kun tietenkin ensimmäisenä tahtoisi sen tutun norwichinterrierin, mutta voi että, miten oikea päätös me tehtiinkään! Coton de tulear on meille täydellinen rotu, emmekä voisi olla tyytyväisempiä. Turkinhoito on pieni miinus siinä, että saa unelmiensa koiran. Ja oikeastaan turkinhoitokin on ihan kivaa, sillä ainakin näin pentuna se pesuhetki on todella yhdistävä kokemus minulle ja koiralle. Ei ole parempaa tunnetta, kuin rentona hanan alle tai föönaukseen nukahtava pentu, joka nauttii olostaan täysillä. Siinä luodaan sitä koko elämän kestävää sidettä. Ja se on hauskaa, kun koira ei haise koiralta, vaan shampoolta ja hoitoaineelta! :D Föönaamiseenkin tottuu nopeasti.

Seuraava askel oli sitten ottaa yhteyttä kasvattajiin. Otin yhteyttä kolmeen eri kasvattajaan, joista yhden kanssa puhuin pitkään puhelimessa, ja hän sanoi meidän vaikuttavan sopivalta perheeltä pienelle elokuussa syntyneelle coton-tytölle. Maksettiin varausmaksu ja sovittiin vierailu, jota odotettiin Topiaksen kanssa jännityksestä täristen. Ei kerrottu vielä lapsille mitään, ja ajettiin aikaisin aamulla katsomaan pentuja. Meidän tapaaminen oli rakkautta ensisilmäyksellä! Rapsuteltiin sydämemme kyllyydestä emoa ja pentuja, ja pidettiin ensimmäistä kertaa Voldea sylissä. Ei sieltä olisi halunnut ikinä lähteä. Hieroin pentua naamaani ja kunnon rapsuttelun jälkeen hieroin sormiani silmiin, koska halusin nähdä, miten reagoin niin suoraan altistukseen. Ja juuri kuten oltiin päätelty, en saanut minkäänlaisia oireita. Oltiin täydellisen onnellisia, ja ajettiin kotiin vatsat täynnä perhosia, varmoina kasvattajan ammattitaidosta ja innostuneina tulevasta koira-arjesta.

Sovittiin ettei kerrota kellekään koiran tulosta ja se oli niiiiiiin vaikeaa. Lapset saivat tietää kaksi viikkoa ennen koiran saapumista, ja oltiin niin hämmentyneitä siitä, etteivät he kertoneet kellekään. Vaikka he olivat tällä aikaa hoidossa, niin ei edes mummille ja ukkille lipsahtanut mitään. Ei edes koiranpennun kanssa leikkiessä, kun siskollenikin tuli kesällä koiranpentu. Olen kyllä ylpeä.

Viime viikon maanantaina me sitten haettiin Volde kotiin. Hän on niin valloittava persoona, eikä siitä pääse yli eikä ympäri, että rakkauteen ehkä oikeasti voi kuolla. Ainakin tämä sydämen tykyttely kertoo sellaista tarinaa joka kerta, kun katson tätä jo nyt meille niin hurjan rakasta pientä murua. En osaa enää kuvitella elämää ilman Voldea! Koko perheemme on täydellisen rakastunut Voldeen. Topiaksesta on kuoritunut lässyttävä hullu, ja lapset viihtyvät tuntitolkulla lattialla Volden kanssa leikkien. Minä olen Voldesta päävastuussa, sillä ajoitettiin tämä koiranhankinta senkin takia nyt tähän, että minulla on tässä kolmen viikon ”loma”, jonka aikana en nyt ole koulussa paikanpäällä, vaan teen hommia kotoa. Vähän tässä on kyllä vaikea keskittyä, kun tätä karvapalloa on mahdoton olla rapsuttelematta, mutta ruokkimisen ja ulkoilun lomassa Volde nukkuu päivällä suurimman osan ajasta, joten saan ihan kivasti hommia tehtyä. Nyt tosin Topiaskin on saikulla viikon, kun hän teloi nilkkansa, joten Topias pääsee ottamaan myös enemmän vastuuta Volden koulutuksesta, sisäsiisteyden opettelusta ja yksin jäämisen harjoittelusta. Nyt kun Volde on kotiutunut tämän ensimmäisen viikon, käytetään jäljellä olevat kaksi viikkoa tiukemmin yksinolon opetteluun, jotta hän pärjää, kun palaan kouluun. Minulla on kyllä marraskuussakin lähipäiviä todella vähän, ja päivät ovat lyhyitä, joten paljon Volde ei joudu olemaan yksin. Ja joulukuussa olen taas koko kuun kotona. Ja silloin keskitytään blogiin, sillä jouluksi ei pitäisi tulla kouluhommia! ;)

Tulipa tästä pitkä! Minun piti kirjoittaa meidän koulutusfilosofiasta, arkisista jutuista ja koirasuunnitelmista tulevaisuudelle, mutta tämä postaus on jo niin pitkä, että taidankin tehdä niistä vielä ainakin toisen postauksen, ja luultavasti vielä enemmänkin!

Joko sanoin, että rakastan Voldea aivan hulluna? Ai sanoin vai? No sanon sen taas <3


10 Responses to “KOIRA – MITÄ, MIKSI, MITEN?”

  1. Milja sanoo:

    Onnea uudesta ystävästä! Meilläkin odotellaan, Australian Labradoodle tulossa perheesemme 5.5vk kuluttua

  2. Emma sanoo:

    Toivottavasti opetat omille lapsillesi, että koiria ei todellakaan saa vetää hännästä eikä korvista, eikä niiden päällä tarvitse kiipeillä. Koirien fysiikkaa ei myöskään ole luotu edes lasten ratsastamiseen. Vaikka olisikin miten hyväluontoinen ja kärsivällinen. Muuten onnea ja tsemppiä koira-arkeen, tunnutte harkinneen tätä huomattavan hyvin.

  3. Mk sanoo:

    Ihana <3 Tuli mieleen, kun haimme oman pentumme 5 v sitten <3 pentuna ne on niin söpöjä, ja tottakai myös isompanakin. Ainoo mitä en pentuajasta kaipaa, niin sisäsiistiksi opettelu. Meni hermot ja itkutkin tuli välillä, kun oli niin toivoton olo :D

  4. mimmu sanoo:

    onnea <3 volde on saanut teistä hyvän kodin ja ihanan perheen ympärille. mun mies on allergisoitunut nuoruudessaan koirista, mutta meillä tällä hetkellä n 1,5v jackrussell ja mitään oireita ei ole koirasta tullut. satunnaisesti saattaa silmiä kutitella (yleensä keväisin allergia-aikaan). tsemppiä tosi paljon teille <3

  5. tinja sanoo:

    Ihana! Saako udella Volden virallista nimeä :)

  6. Sape sanoo:

    Ihanan pumpuliset kuvat turkinhoidosta. :D Pennuillahan se homma onkin kuin taivaasta, mutta ai että kun takkuikä tulee. (Sitä mennään läpi tällä hetkelllä) Mutta toki valintakysymyksiä, suht helpolla pääsee jos pitää lyhyessä. :)

    Mua kiinnostaisi miksi piditte asian salassa? Itelle ainaki se odotus ja hehkutus on niin huippua.

  7. Lilli sanoo:

    Onnea uudesta söpöstä koirasta! Seuraava kommentti ei ole tarkoitettu syyllistämään sinua vaan toivottavasti herättämään tulevaisuudessa koiran hankkivia. 7 viikkoa on hyvin, hyvin nuori ikä koiranpennulle lähteä uuteen kotiin. Luonnollisesti emo vieroittaa pentunsa muutaman viikon päästä tuosta 7 viikosta, mutta pahinta pennulle onkin eroon joutuminen myös omasta pentueestaan. Paras tapa hankkia koiranpentu on hankkia se 8-9 viikkoisena ja ihanteellista olisi ottaa sen sisarus mukaan. Koirathan ovat laumaeläimiä eikä ihminen ikinä voi täysin korvata lajitoverin seuraa. Opettavaisia aikoja teidän perheelle pennun kanssa!

  8. Sanna sanoo:

    Voi luoja,miten suloinen pikkuinen!

  9. Tuija sanoo:

    Hei! Onnittelut ihanasta uudesta perheenjäsenestä.
    Meidän perheessä on nyt jo toinen terrieri peräkkäin, ja molemmat on otettu 7 viikkoisina. Eka otettiin kennelistä jonka omisti kaksi eläinlääkäriä, joten uskoisi heidän tietävän. Koirat sopeutuivat samantien perheen päivärytmiin eikä ongelmia ole ollut. Sellaisen ohjeen olen kuullut ettei samasta pentueesta saisi ottaa kahta yhtäaikaa, vaan koirien ikäero pitäisi olla väh. 2 vuotta.
    Meidän terrierit tuntuivat omaksuvan perheen laumanaan eikä mitenkään käynyt ilmi että tarvitsisivat lajitoveria. Uskollisempaa ystävää et saa mistään!

  10. Sirpa sanoo:

    Voi Volde Onnea ja iloa perheseenne! Iloa tuo suloinen pumpulipallo taatusti tuo. Meillä coton tytteli, 1v7kk, meidän perheen ensimmäinen koira joka on kyllä täydellisesti sulattanut perheemme sydämet ❤Kyllähän se turkin hoito oman aikansa vie, mutta sepä on tiedossa jo kun rodun valitsee. Meillä oli eilen parturointi, pidämme turkin lyhyenä koska liikumme ja lenkkeilemme metsässä ja pururadoilla niin siistinä pysyminen on helpompaa.
    Sattumalta löysin kivan blogisi , ehdottomasti jään seuraamaan. Kaikkea hyvää koko teidän perheelle

Kommentoi