Lastensuojelu ja meidän perhe – Miksi, miten, mitä?

29.11.2016

Ensikosketukseni lastensuojeluun tapahtui 2012 keväällä, kun terapiassa istuessani vastasin puheluun, jossa minulle ilmoitettiin Avasta tehdystä lastensuojeluilmoituksesta. Olin aiemmin käynyt lääkärikäynnillä syömishäiriöni takia ja tämä lääkäri teki minusta selkäni takana lastensuojeluilmoituksen. Järkytyin tietenkin todella pahasti, enkä voinut uskoa, että se tilanne oli totta. Meillähän oli kaikki niin hyvin, kaikesta huolimatta. Mutta nyt joku on kirjoittanut mustaa valkoiselle väittäen, etten voi huolehtia Avasta.

Lähdin terapiasta raivosta ja itkusta täristen. Terapeuttini ja psykiatrini soittivat lastensuojeluun ja sanoivat kyseessä olevan varmasti jokin väärinkäsitys, koska heillä ei ollut mitään huolta minun pärjäämisestäni. Toisin kun tällä minut kerran tavanneella lääkärillä, joka koki minun olevan huono vanhempi, koska olin sairas. Tämän jälkeen en pystynyt enää luottamaan hoitaviin tahoihin ja lopetin terapiassa käymisen seinään.

Jonkin aikaa myöhemmin istuimme sitten Topiaksen ja Avan kanssa sosiaalityöntekijän toimistossa juttelemassa. Selitettiin tilanne ja meille sanottiin, että minua hoitavat henkilöt tosiaan olivat ottaneet yhteyttä ja sanoneet ilmoituksen olevan turha, mutta että heidän on silti tarkastettava tilanne. Keskustelumme perusteella kaikki vaikutti kuulemma olevan hyvin, mutta heidän piti silti vielä nähdä meidät uudestaan kuukauden päästä. Meihin kuulemma otettaisiin yhteyttä. No, ei otettu, kunnes sitten yhtenä päivänä sosiaalityöntekijät ilmestyivät oven taakse ilman varoitusta. Minä imuroin juuri olohuonetta, Ava nukkui päiväunia ja ruoka tuoksui uunissa. Sossut kävivät ja menivät, totesivat kaiken olevan hyvin, emmekä kuulleet asiasta enää koskaan.

1-tyot-2

Tämä yllätyskäynti oven taakse oli ihan hirveä shokki. Mutta oltiin aivan äärettömän helpottuneita, että sattumoisin valitsin juuri sen päivän alkaakseni siivota ja leikkiä kodinhengetärtä, sillä normaalisti meillä oli ihan hirveä sotku! Pelättiin, että jos sossut olisivat nähneet meidän kämpän todellisen tilanteen, joku olisi uhannut viedä Avan meiltä pois. Koska niin me nähtiin lastensuojelu. Tottakai, koska meistä oli tehty aivan väärin keinoin lastensuojeluilmoitus. Lääkärinhän kuuluisi olla velvollinen kertomaan, jos näkee tarvetta tehdä ilmoituksen. Minä olin uskaltanut hakea apua ja sitten siitä rangaistiin näin. Lastensuojeluilmoitus hävetti ja ahdisti. Tosi pitkään.

Pikkuhiljaa me kuitenkin unohdettiin koko lastensuojelu, siihen asti, että 2015 joulukuussa romahdin neuvolassa. Kun meille tarjottiin mahdollisuutta tehdä lastensuojeluilmoitus, pelästyin ja vetäydyin heti kuoreeni. Selitin terkkarilla huonosta kokemuksestani, kerroin peloistani. Juteltiin asiasta ihanan avoimesti ja pohdittiin jaksamistani. Sitten alettiin kirjoittaa ja tehtiin yhdessä lastensuojeluilmoitus kummastakin lapsesta. Se oli yksi vaikeimmista jutuista, mitä olen ikinä tehnyt.

Seuraava askel oli neuvolakäynti, johon tulin yksin tapaamaan terveydenhoitajaa ja sosiaalityöntekijää. Juteltiin uudestaan samoista asioista, ujostutti ja vähän jopa nauratti välillä kyynelten välissä. Olihan se nyt ihan absurdia! Ettäkö minä ihan oikeasti tein lastensuojeluilmoituksen? Vieläkin nolotti ja oli muutenkin tosi hämmentynyt olo. Sosiaalityöntekijä kuitenkin oli todella mukava ja vaikutti hirveän aidolta ihmiseltä. Eikä minusta tällä kertaa tuntunut siltä, että minulle selitellään asioita, eikä uskota omia sanojani.

Tuon käynnin jälkeen tuli jotenkin helpottunut olo ja aloin hirveästi odottaa sovittua käyntiä perhetyöntekijöiden ja sosiaalityöntekijän kanssa. Hetken sitä saikin odotella, kunnes alkuvuodesta vihdoin saatiin kirje, jossa kerrottiin meille varattu aika. Joka oli seuraavana päivänä. Katsottiin ympärillemme sotkuisen kodin keskellä ja se sama tuttu paniikki vuodelta 2012 iski päälle. Pakko siivota äkkiä, mitä jos ne päättää viedä meiltä lapset?

Kun se ovikello sitten vihdoin soi ja käytiin ujoina avaamassa ovi, oltiin ihan tervehdyksestä asti yllättyneitä meidän uusista perhetyöntekijöistä. Nehän oli ihan aitoja, mukavia ihmisiä. Ei ollenkaan sellaisia uhkaavia hahmoja, joita ehkä vähän odotettiin. Heidän kanssaan oli kiva jutella ja ensimmäistä kertaa heräsi sellainen toivo tulevaisuutta kohtaan. Ehkä tästä oikeasti voi olla apua?

Perhetyöntekijät alkoivat käydä meillä viikottain ja käynnit tuntuivat koko ajan vain paremmilta. Olo oli niiden jälkeen niin vapautunut ja rento, ainakin hetken aikaa. Tuntui hyvältä, kun joku tahtoi auttaa. Joltain oikeasti kehtasi pyytää apua, koska se on heidän työtään. Aloitettiin pienistä jutuista. Laitettiin yhdessä tiskit ja vähän siivottiin. Muutamaa viikkoa myöhemmin aloin automaattisesti laittaa itse tiskejä samalla kun juteltiin menneen viikon tapahtumista ja ajatuksista. Välillä aloitettiin yhdessä jotain projekteja. Kuten työhuoneen raivaaminen. Budjetin tekeminen. Laskujen maksaminen. Lääkärikäyntien varaaminen ja siellä oikeasti käyminen. Ruokalistojen suunnittelu.

Pikkuhiljaa arki alkoi rullata. Toipumiseni masennuksesta ja burnoutista oli hidasta, mutta varmaa. Välillä tuntui kuin olisin ollut jossain kuntoutuksessa. Käytiin yhdessä kaupassa, koska en enää pystynyt siihen yksin. Tehtiin ensin lista, ajettiin kauppaan, kerättiin ostokset, laitettiin ne paikoilleen. Kaupassa perhetyöntekijät auttoivat niiden juttujen kanssa, joita en pystynyt itse tekemään. Esimerkiksi viinirypäleitä en pystynyt ostamaan, koska niistä tuli kerran hämähäkki, enkä ole voinut sen jälkeen koskea niihin. Nyt olen jo muutaman kerran ostanut niitä itse ja se on oikeasti mulle iso juttu. Pestä en vieläkään voi rypäleitä, enkä koskea niihin ennen kuin Topias on pessyt ja tarkistanut ne huolellisesti, mutta silti.

1-tyot1

Välillä ollaan tehty kivempiakin juttuja. Ollaan käyty yhdessä ratsastamassa, se oli tosi kivaa. Yksin on tosi vaikeaa mennä kahden lapsen kanssa tallille, kun Topias ei sinne suostu lähtemään. Perhetyöntekijöistä on apua myös tällaisissa vähän rennommissa jutuissa, vaikka pääasiallisesti keskittyminen onkin siinä puhumisessa ja arjen uudelleen opettelussa. Perhetyöntekijät pitävät huolta, että huolehdin itsestäni, jotta jaksan huolehtia lapsista. He varmistavat, että muistan tehdä ne asiat, jotka ovat olleet minulle vaikeita burnoutin jälkeen ja auttavat niissä, jos en pysty yksin.

Tämän vuoden aikana ajatukseni lastensuojelusta ovat muuttuneet ihan täysin. En tiedä oikeasti, mitä mulle olisi tapahtunut ilman meidän ihania perhetyöntekijöitä. Oltaisiin varmaan erottu, kun olin niin rikki niin syvällä tasolla, ja lapset olisivat Topiaksella. En todellakaan olisi nyt opiskelemassa unelma-alaani, enkä missään nimessä pystyisi tekemään töitä. Luultavasti asuisin kotona äidin ja isän luona. Me ei ikinä oltu siinä pisteessä, että me ei oltaisi pystytty huolehtimaan meidän lapsista, tai että heillä olisi jotain konkreettista hätää. Olihan heillä yksi täysin pätevä vanhempi. Mutta me oltiin siinä pisteessä, että meidän lapsilla ei ollut enää hyvinvoivaa äitiä, joka olisi yksin pystynyt huolehtimaan heistä.

Meidän kohdalla lastensuojelu toimi täydellisesti, juuri niin kuin se pitäisikin. Saatiin apua juuri sillä hetkellä, kun sitä tarvittiin. Saatiin sitä apua nimenomaan ennaltaehkäisevästi, jotta meistä ei tulisi myöhemmin pysyviä lastensuojelun asiakkaita, vaan väliaikaisia juuri nyt. Koska niinhän sen kuuluisi toimia! Kaikilla tulee elämässä niitä vaikeita hetkiä. Joskus niistä selviää ilman apua, joskus ei. Ideaalitilannehan olisi, että jokainen perhe saisi apua samalla tavalla, kun me saatiin, eikä niitä huostaanottoja tulisi, kun koko perheen tarpeista huolehditaan ajoissa. Autetaan niiden vaikeuksien yli, opitaan yhdessä selviämään niistä. Sen takia mulle on tosi tärkeää kirjoittaa tästä aiheesta aina säännöllisin väliajoin. Jotta mahdollisimman moni ihminen lukisi näitä postauksia ja kuulisi, miten lastensuojelu VOI Suomessa toimia. Jotta oikeasti uskallettaisiin pyytää sitä apua, eikä pelättäisi. Koska ei sen lastensuojelun kuulu olla pelottava mörkö, eikä tabu. Sen kuuluu olla pelastava enkeli. Ja sitä se voi olla, jos annat sille mahdollisuuden. Ajoissa.


24 Responses to “Lastensuojelu ja meidän perhe – Miksi, miten, mitä?”

  1. Mimmu sanoo:

    Aivan älytön hatun nosto että uskalsit ja jaksoit kirjoittaa aiheesta! Itse en ole perheeni kanssa ollut lastensuojelun asiakas, mutta olen käynyt vaikeita asioita hoitotahojen kanssa läpi ahdistushäiriön kanssa, johon kuului yksi tarkistuskäynti sosiaalityöntekijän luona. Suuri pelko on ollut juuri tuo lastensuojelun asiakkuuden mahdollisuus ja sen otsaan lyömä stigma että jos niin kävisi, mitä muut ajattelisivat ja sen vaikuttaminen oman äitiyden arvostamiseen. Ja juuri tuo siivous tuntuu jännältä miten se on naisten mielessä. Koti voi olla hallittu kaaos ilman erittäin syvää hätää, tarkoitan ettei se ole kaiken mittari. Tämä avasi paljon silmiä. Tästä pitäisikin puhua paljon enemmän, juuri tällaisissa ennaltaehkäisevissä tilanteissa, että se ei aina ole huono juttu! Yleinen käsitys tuntuu yhä olevan, että sen saaminen romahduttaa vanhemmuuden arvon yhteiskunnan silmissä. Olet rohkea ja hyvä äiti kun uskalsit pyytää tarvitsemanne apua. Todellisuushan on että kaikki tarvitsevat joskus apua.

  2. E. sanoo:

    Rohkea kirjoitus, ja mahtavaa että kerrot kokemuksistasi!

    Sen verran kertoisin, että lastensuojeluilmoituksen saa tehdä kertomatta siitä vanhemmalle. Näin voidaan menetellä esimerkiksi jos on epäily rikoksesta (esim. lapsen hyväksikäyttöä epäiltäessä vanhempi/muu läheinen, joka tekoaan tekee ei ehdi ennakkoilmoituksen myötä peitellä jälkiään). Sun kohdalla lääkäri teki ehkä väärin, kun ei kertonut lastensuojeluilmoituksen tekemisestä. Itse lastensuojeluilmoituksen tekeminen oli kuitenkin luultavasti perusteltua: yhdenkin tapaamisen kohdalla voi herätä huoli lapsen/lasten oloista – ja sosiaalityöntekijät ovat sen silloin tarkistaneet. En halua loukata, mutta voi olla, että anoreksian tuomien ajatusten ja lapsen menettämisen pelon sekä ennakkoluulojen myötä olet kokenut/olette kokeneet tilanteen uhkaavana. Silloinkin on kuitenkin ajateltu lapsen parasta. Onneksi saitte tällä toisella kertaa mukavammilta tuntuvat työntekijät. :)

    Lastensuojeluilmoituksella ei kyseenalaisteta vanhemman/vanhempien kykyä huolehtia lapsistaan, vaan se tehdään, kun on olemassa perusteltu huoli lapsen turvallisuudesta (niin fyysinen kuin emotionaalinen turvallisuus) ja elämän kokonaistilanteesta. Yksi sotkuinen koti ei lastensuojelussa vaikuta, vaan se, _miksi_ se koti on sotkuinen (esim. onko syynä se, ettei ehditä vaiko masennus, päihteet, välinpitämättömyys ja/tai kyvyttömyys huolehtia arjen perustoiminnoista jne. jne.).

    • A sanoo:

      Korjaan sen verran, että aina kun viranomainen tekee ilmoituksen, on hän velvollinen kertomaan siitä. Muut voivat tehdä ilmoitusken anonyymisti, mutta esim. hoitohenkilökunta (tai esim. sairaala yksikkönä) on aina velvollinen ilmoittamaan tekemästään ilmoituksesta ja tämä kirjataan potilaskertomukseen.

    • S sanoo:

      Olen lasten parissa työskentelevä, ja kyllä on velvollisuus ilmoittaa vanhemmalle, jos aikoo lastensuojeluilmoituksen tehdä. Sitä ei saa tehdä jos ei ole ensin kertonut vanhemmalle tekevänsä ilmoitusta.

      • I sanoo:

        Ei pidä paikkaansa. Tosiaan jos epäillään rikosta ei lastensuojeluilmoituksesta tarvitse kenenkään kertoa vanhemmille. Rikosilmoitus silloin on kuitenkin käsittääkseni tehtävä. Tässä ei ollut kuitenkaan ilmeisesti kyse siitä että rikosta oltaisiin epäilty. Ammattihenkilö ei saa tehdä ilmoitusta silti tässäkään tapauksessa nimettömönä anonyymisti niinkuin ei tämä lääkärikään ollut tehnyt.

  3. pirjo sanoo:

    Minä taas menin ja pyysin apua etukäteen tiedossa oleviin tuleviin ongelmiin ja siitä se painajainen alkoi, ja jatkuu… en kyllä enää ikinä tule luottamaan !

  4. Kukkis sanoo:

    Hieno kirjoitus :) Monella on varmaan käsitys, että lstensuojelu tarkoittaisi yksinomaan jotakin huostaanottoa tai vastaavaa, vaikka se kattaakin niin paljon enemmän. On myös totta, että lastensuojeluilmoitus tehdään, jos herää epäily sen tarpeesta tai huoli lapsesta – ilmoituksen teko ei edellytä täyttä varmuutta lastensuojelutarpeesta. On kuitenkin niin lukuisia tilanteita, joissa lastensuojeluilmoitus on jätetty tekemättä aika kohtalokkain seurauksin… Siispä toisaalta tuo on mielestäni hyvä, että kynnys sinua hoitaneella lääkärillä oli ”matala”. Tietenkin asiallista olisi ollut ilmoittaa sinullekin ja keskustella asiasta etukäteen, mutta joskus se huoli voi syntyä vasta potilaan lähdettyä kun alkaa tekstiä sanella. Hyvä kuitenkin, että jatkossa sait positiivisempia kokemuksia lastensuojelun suhteen, heidän tarkoituksensa on nimenomaan auttaa ja tukea perhettä :)

    Tsemppiä!

  5. Kokemus sanoo:

    Meillä on hieman huonompi kokemus. Meidän sosiaalityöntekijä teki läheisestämme lastensuojeluilmon, ja läheisen sosiaalityöntekijät eivät noteeranneet ilmoitusta ja syyttivät toista läheistäni (joka ei ollut ilmon tekijä) kiusaamisesta. Paska maku jäi suuhun ja hlö josta ilmo tehtiin voi edelleen huonosti.

    Luotto meni toisen kunnan sossuihin. Ja edelleen loukkaa syytös kiusaamisesta kun ilmoituksen teki kuitenkin sosiaalityöntekijä oman havannoinnin perusteella, eikä läheiseni…

  6. Kielo sanoo:

    Hieno kirjoitus.Hienoa,että kirjoitit aiheesta.Kaikkea hyvää teidän perheelle!❤

  7. Saara sanoo:

    Kyllä lääkärillä oli tuommosessa tilanteessa ihan velvollisuus tehdä lasu ilmoitus, oli sitten kertonut tai ei

  8. Tia sanoo:

    On todella mahtavaa kuulla, että jollain on myös näin hyviä kokemuksia lastensuojelusta. Itse olen nyt 17vuotias ja asun yhdessä kihlattuni kanssa omassa asunnossa. Vanhempani ovat eronneet ja minulla on 2pikkusiskoa ja pikkuveli. Meidän perheemme on ollut lastensuojelun asiakas kauan. On edelleen. Enkä ihmettele sitä yhtään kun ajattelee omaa lapsuuttaan ja vanhempien eroa. Mutta lapsena minulle jäi lastensuojelusta todella huono kuva. En pitänyt kenestäkään meillä käyneistä työntekijöistä. Halusin aina olla muualla kun he tulivat käymään. Minusta he tuntuivat ahdistavilta, enkä halunnut heidän puuttuvan elämäämme. Tiesinhän minä jo 12vuoden iässä, jolloin sossut olivat eniten osana elämäämme, että se asiakkuus on hävettävä asia. Ei siitä nykyäänkään halua puhua, että meidän perheemme on ollut asiakas jo pitkään. Oman huonon kokemukseni takia pelkään suuresti, että kun tulevaisuudessa minulla on toivottavasti perhe, että meidän ei koskaan tarvitsisi turvautua lastensuojeluun.

  9. Sini sanoo:

    Olet rohkea kun kerroit teidän perheen tarinan lastensuojeluun liittyen. On hyvä että myös nämä myönteiset kokemukset ovat esillä ja nimenomaan lastensuojelun ennaltaehkäisevä työ. Tuntuu että mediassa lastensuojelu nähdään suurenna pahana mörkönä. Lastensuojelu ei suinkaan ole pelkkiä huostaanottoja. Esim. Oma äitini teki itse myös ilmoituksen kun he isäni kanssa erosivat ja hän koki että tilanteeseen tarvitaan apua jotta perhe selviää kaikille vaikeasta tilanteesta ja pääsee elämässä eteenpäin yhdessä. Hyvä kirjoitus ja tsemppiä jatkoon!! :)

  10. En ole koskaan aikaisemmin perhetyön sisällöstä lukenutkaan ja tästä postauksesta sainkin inspiraation tälle alalle mahdollisesti hakemisesta. Ihanaa kuulla perhetyöntekijän työstä asiakkaan silmin. :)

  11. Mia sanoo:

    Oletkohan Emilia ottanut tuon lääkärin tekemän lasu ilmoituksen vähän turhan itseesi? Mitä jos lääkäri halusi vain auttaa, itsehän nyt olet sanonut lastensuojelusta olleen apua, olisi voinut myös silloin olla. Ja lääkäri saattoi ajatella, että parempi katsoa kuin katua. Eihän lääkäri tiennyt kuin kertomasi, asiat olisivat saattaneet olla oikeasti todella huonosti (vaikkei ilmeisesti ollutkaan). Musta ainakin mielummin turhia lastensuojeluilmoituksia, kuin että jätetään ilmoitus tekemättä ja asiat ovatkin todella huonosti.

  12. Tanja sanoo:

    Ymmärrän, että lääkärin tekemä lasu loukkasi, mutta samalla minusta on hienoa, että lääkäri sen teki. Lääkärillä on noussut huoli lapsesta ja mielestäni on hyvä, että asia tarkastetaan. Te jaksoitte silloin hyvin Avan kanssa, mutta entä se lapsi jonka vanhempi/vanhemmat ei jaksa ja eivät uskalla sanoa sitä ääneen?

  13. Henna sanoo:

    Ihanaa että joku kirjoittaa lastensuojelusta noin positiivisesti!! Näin juuri lastensuojelun kuuluisikin toimia ja usein varmasti toimiikin, mutta media usein nostaa esiin vain niitä ikäviä tapauksia. Opiskelen sosiaalityötä yliopistossa ja minua usein harmittaa lukea ihmisten kokemuksia sosiaalityöstä ja siitä kuinka ikävän leiman lastensuojeluasiakkuudesta ihmiset pelkäävät saavansa.. Meille painotetaan opinnoissa jatkuvasti ennaltaehkäisevän työn tärkeyttä ja huostaanottojen viimesijaisuutta. Tulevaisuudessa haluan ehdottomasti työskennellä lastensuojelussa lasten ja perheiden tukena, enkä todellakaan unelmoi ihmisten kontrolloimisesta ja perheiden hajottamisesta. Kiitos että kirjoitat tästäkin aiheesta näin rohkeasti ja autat osaltasi poistamaan lastensuojelussa piilevää mörköä! ❤️

    • Henna sanoo:

      Ja lisäyksenä: tiedän kyllä miten lastensuojelu voi toimia myös huonosti, sillä mieheni lapsuudenkokemukset ovat siitä hyvä esimerkki. He eivät saaneet vastaavanlaista apua ja lopulta jouduttiin päätymään huostaanottoon. Mieheni ei ollut innoissaan, kun kerroin halustani lähteä opiskelemaan sosiaalityötä, mutta päätin näyttää, että sosiaalityötä voi tehdä myös erilailla kuin heidän sosiaalityöntekijänsä tekivät. Nyt mieheni kannustaa ja myös auttaa minua opinnoissani kokemuksiensa kautta.

  14. Julia sanoo:

    Tulipa hyvä mieli tästä kirjoituksesta. Työskentelen itse tällä hetkellä lastensuojelulaitoksessa ohjaajana ja olen tehnyt myös perhetyötä. Lastensuojelu nousee usein esiin huonossa valossa ja siten siitä saa kuvan, ettei mikään toimi ja viranomaiset tekevät mielivaltaisia päätöksiä kunnioittamatta asiakasta, eli perhettä. Jos vertaa lastensuojelua nyt ja vaikka 10 vuotta sitten, asiat ovat muuttuneet todella paljon. Huostaanotot ovat aivan viimesijainen vaihtoehto ja ennen sitä yritetään kaikkea muuta. Lastensuojelu on painottunut jatkuvasti enemmän ennaltaehkäisevään, kotiintehtävään työtön, mikä on mielestäni tosi hyvä asia. Ihan mahtava juttu, että teidän perhe on kokenut perhetyöstä olevan apua :)

    Ymmärrän hyvin, miksi lääkärin salassa tekemä lastensuojeluilmoitus loukkasi teitä. Vanhemmat saavat tietää kuka ilmoituksen on tehnyt, jos se on tehty työroolissa. Tämän vuoksi viranomaisen kannattaisi mielestäni aina kertoa vanhemmille, jos aikoo ilmoituksen tehdä. Näin ollen säästyttäisiin yllätyksiltä ja petetyksi tulemisen tunteilta. Kuten joku muukin oli yläpuolella kirjoittanut, lastensuojeluilmoitus kannattaa kuitenkin ajatella siten, että lääkäri välitti perheenne hyvinvoinnista ja halusi varmistaa, onko hänen huolensa aiheellinen. Liian usein käy myös niin, ettei ilmoituksia tehdä, perhe ei saa apua ja tilanne huononee.

  15. mirvaannamarian sanoo:

    Lääkäri teki kyllä mokan siinä, ettei kertonut asiasta sinulle. Ymmärrän lääkärin pointin ja tavallaan olen kirjoituksesi perusteella sitä mieltä, että onneksi hän sen teki ja teki sen varmasti välittämisestä, mutta tapa oli kyllä väärä :( Ehkä hyvä selitys sille, miksi hän katsoi ilmoituksen aiheelliseksi, olisi antanut aivan erilaisen näkökulman lastensuojeluun ylipäätään ja hyvän fiiliksen kaikille osapuolille.

    Nostan sulle hattua, tosi rohkeeta puhua tälläisestä aiheesta. Ja juuri noin lastensuojelun ja perhetyön pitäisikin toimia. Siinäkin on valtavia eroja, millaisia ihmisiä alalla työskentelee. Ehkä sukupolvenvaihdos alkaa sosiaalialallakin vihdoin näkyä positiivisella tavalla :)

    Iso halaus sulle ja teidän perheelle, näistä kuvistakin huokuu jo se rakkaus, mitä teillä varmasti on ihan valtavasti <3 :)

  16. Helena sanoo:

    Ihana kirjoitus! Paljon voimia sinulle ja koko perheelle! :) Itselläni ei lapsia ole, mutta masennus on seurannut vierellä vuosia, joten tiedän miltä tuntuu kun ei saa pienintäkään asiaa tehtyä, esim. siivottua kotona kuukausiin. Mahtavaa, että olette saaneet apua! Pienin askelin eteenpäin, ja vaikka tulisi takapakkia niin ei sekään haittaa. Ollaan armollisia itsellemme ja toisillemme :)

  17. Emmye sanoo:

    Yksi syy, miksi olen vuosia seurannut blogiasi on se, että käsittelet blogissasi myös asioita, jotka eivät ole helppoja, ja jotka moni lakaisi mahdollisimman syvälle maton alle. Mielestäni kirjoituksesi on todella rohkea. Sinun pitää olla todella ylpeä siitä, että olet selvinnyt kaikesta. Ja se, että suostuu myöntämään tarvitsevansa apua ja ottamaan sitä vastaan, on todella hyvän vanhemman merkki.

    Sosiaalialalla työskentelevänä on myös kiva, että jaetaan näitä positiivisia kokemuksia, kun yleensä esiin pääsevät vain ne huonot kokemukset.

  18. a sanoo:

    <3 itse kamppailen tällä hetkellä oman jaksamiseni kanssa. Kävin psykologilla mutta se oli ihan JÄRKYTTÄVÄ kokemus!!! Kuin komediasta suorastaan. Mietin, mitä seuraavaksi. En tiedä... olen vähän hukassa nyt itseni kanssa. Haluan jaksaa, olla vahva...mutta toinen minä sanoo että"luovuta" . on suuri kynnys taas hakeaa apua muualta. Tätä "psykologi" käyntiä olin pantannutjo liian kauan.

Kommentoi