HYPEREMEESI JA LAPSETTOMUUDEN HELPOTUS

19.09.2018

VAROITUS: Tämä postaus sisältää ällöttäviä oksennusjuttuja, joten älä lue, jos ei kiinnosta sellaiset.

Tämä on aihe, josta ei ole pitkään aikaan tarvinnut blogissa puhua, mutta nyt se alkaa olla taas vähän ajankohtaisempaa. Monelle tämä on jo tuttua kauraa, mutta aloitetaampa ihan alusta, kun täällä on varmasti myös uudempia lukijoita.

Minä siis kärsin hyperemeesistä. Hyperemesis gravidarum tarkoittaa siis raskaudenaikaista vakavaa pahoinvointia, joka yleensä johtaa sairaalahoidon tarpeeseen. Hyperemeesin on todettu olevan ainakin osittain perinnöllistä, ja minun kohdallani se on pitänyt paikkaansa. Äidiltä tyttärelle periytynyt hyperemeesi ei valitettavasti skipannut minua.

Esikoista odottaessani tein positiivisen testin raskausviikolla 5. Kaksi päivää testin tekemisen jälkeen aloin oksentaa, enkä lopettanut. Koko raskauden aikana minulla oli muistaakseni kaksi päivää, jolloin en oksentanut, mutta kärsin silti jatkuvasti kamalasta pahoinvoinnista. Vietin yli puolet raskaudesta TYKS:issä osastolla, tai päivystyksessä tiputuksessa. Mikään ei pysynyt alhaalla ja laihduin jo ensimmäisinä viikkoina yli kymmenen kiloa. Muistan, kun jossain viikolla 7-8 lähdettiin meidän porukoille, mutta en päässyt alapihalta kävelemään etuovelle, vaan romahdin istumaan pihakivetykselle ja itkin, että ei tämä voi olla tällaista. Siitä lähdettiin ensimmäistä kertaa päivystykseen.

Raskauksien aikana olen osallistunut erilaisiin tutkimuksiin, joissa etsitään apua hyperemeesiin, olen ollut tökittävänä ja pisteltävänä, olen maannut tipassa, saanut kaikkia mahdollisia vitamiineja ja ravintoaineita suoraan suoneen, minut on viety ambulanssilla TYKS:iin oksentelun takia ja kaikkein eniten olen taistellut oikeudestani hoitoon. Hyperemeesi on todella alidiagnosoitu sairaus, johon on välillä todella vaikeaa saada tukea.

Esikoisen raskausaikana paha oloni kulminoitui siihen, että joskus viikon 12 jälkeen itkin sängyssä epätoivoisenä, että miksi minä idiootti en tehnyt aborttia, kun enää sitä ei voi tehdä. Halusin tappaa itseni, mutta en jaksanut. En kestänyt enää sitä tuskaa. En voisi elää enää päivääkään näin. Ei kukaan voi elää näin.

Se jatkuva oksentelu vaan on jotain selittämätöntä. Tai no ehkä sen voi selittää. Kuvittele, että olet vatsataudissa. Se vatsatauti on jatkunut päiviä, etkä ole saanut mitään pysymään alhaalla. Voimasi ovat täysin poissa, etkä pääse enää edes vessaan oksentamaan. Nyt, kuvittele, että se vatsatauti kestää 9 kuukautta. Ja koska se kestää niin pitkään, sinun täytyy yrittää elää sen vatsataudin kanssa edes jossain suhteessa normaalia elämää.

Minun hyperemeesini meni niin, että en pystynyt henkisesti jäämään sängyn pohjalle. Ajan myötä, aloin oppia tekniikoita auttamaan hyperemeesin kanssa. Ja nyt en siis puhu mistään avusta pahaan oloon. Siihen ei auta mikään. Mutta omaa elämää pystyy helpottamaan. Aloin oppia, mitä kannattaa aamulla juoda tai syödä, jotta saa oksennettua niin, että pääsee ajamaan mahdollisimman pitkälle ennen seuraavaa oksennusta. Opin jemmaamaan oksennuspusseja joka puolelle. Opin pysähtymään ajoissa tutuille spoteille työmatkallani, joilla oksensin pussiin, vein pussin ulkoroskikseen, jatkoin ajamista, ja toistin seuraavalla pysäkillä. Opin oksentamaan hiljaa vessassa niin, etteivät muut kuule. Opin kuljettamaan mukana kaikkea tarvittavaa sen oksentelun näkymisen peittämiseen. Opin hengitystekniikoita ja muita kikkoja, joilla pystyin tiettyyn pisteeseen pidättämään oksennusta, kunnes tulisi sopiva hetki oksentaa.

Odotusaikana kävimme matkalla Saksassa, koska matka oli varattu ennen raskautta ja hyperemeesiä. Tämän matkan aikana kävi esimerkiksi niin, että olimme junassa matkalla lentokentälle, eikä junassa ollut vessoja. Huomasin yhtäkkiä, että oksennuspussini ovat loppuneet, ja oksennus iski taas. Onnistuin pidättämään oksennusta peräti viisi minuuttia, kunnes oksensin suuhuni. Sain vielä kerran oksennuksen nielaistua, ja pidätettyä toiset pari minuuttia, kun näin, että lähestymme asemaa. Nousin paikaltani, ja menin oven eteen. Asema lähestyi. Pidätin ja pidätin, mutta oksensin uudestaan suuhuni, enkä enää saanut sitä taisteltua alas. Suu täynnä oksennusta odotin junan pysähtymistä samalla kun tunsin seuraavan aallon lähestyvän. Samalla sekunnin sadasosalla kun juna pysähtyi ja ovi aukesi, minä työnsin pääni ulos ovenraosta ja oksensin kaaressa laiturille niin, että oksennusta lensi joka puolelle ja tursui sormien välistä, jotka odotellessa olivat suuni edessä. Ja tämä sama rumba vaan jatkui ja toistui myös lentokoneessa.

Keskusteltiin juuri täällä Kreikassa lomaillessa äitini kanssa hyperemeesistä. Hän kun odotti minua aikoinaan vanhempieni häämatkalla, ja matka meni samoissa tunnelmissa. Äiti oli kerjännyt naapurihuoneen suomalaisturisteja ottamaan heidän loppulomansa ja jäämään ilmaiseksi vielä toiseksi viikoksi, jotta äiti ja iskä saisivat lähteä naapureiden aiemmalla lennolla pois. Äiti ei syönyt kahteen viikkoon mitään, ja makasi vain koko ajan hotellihuoneessa oksentamassa. Ja tämä on mulle täydellisen tuttua. Ja tämä on juuri se syy, miksi taas epäonnistuneen hoitokierroksen jälkeen ollessani äärettömän pettynyt, oli minussa kuitenkin pieni osa, joka sanoi HUH.

On tosi vaikeaa kärsiä hyperemeesistä ja lapsettomuudesta. Toinen raskauteni oli helpompi, sillä ensimmäisessä raskaudessa hyperemeesi ei helpottanut, vaan kesti sairaalahoitoa vaativana ihan loppuun asti ja oksensin vielä samalla kuin ponnistin, mutta toisessa raskaudessa se ihan kamala hyperemeesi helpotti puolivälissä ja siitä eteenpäin mulla oli vain pahoinvointia ja satunnaista oksentelua.

Myös äidilläni hyperemeesi on helpottanut vähän enemmän joka raskaudessa. Tämä on ainoa asia, joka antaa minulle voimaa yrittää kolmatta lasta. Mun on pakko luottaa siihen, että se kolmas raskaus on taas helpompi. Muuten en ikinä pystyisi tähän. Ja ensimmäisen raskauden kohdalla jo vannoinkin, että meidän lapsiluku on tässä, mutta lähdin silti uhmaamaan tätä pahaa oloa. Silti mua pelottaa ihan hirveästi, ja tuntuu kamalalta. Haluan sitä lasta niiiiiin paljon, mutta en voi sille mitään, että jokaisen negatiivisen testin nähtyäni sisälläni joku ihan pieni ääni sanoo, että voi luojan kiitos, kun ei tarvitse vieläkään oksentaa. Tuntuu, että tästä ei saa puhua, kun ihmiset aina sanovat, että antaisivat mitä vain saadakseen lapsen, eikä näistä saa valittaa. Mutta nämä ihmiset eivät selvästikään ole kokeneet oikeaa hyperemeesiä.

Hyperemeesissä yksi ärsyttävimpiä juttuja on muiden suhtautuminen. ”Nauti nyt siitä, vielä tulee ikävä”. ”No voi, onhan toi kurjaa, mutta pahoinvointi kuuluu asiaan”. Ihmiset vähättelevät tosi paljon, eivätkä ymmärrä, että hyperemeesi EI OLE normaali osa raskautta. Se ei ole sama asia kuin aamupahoinvointi. Hyperemeesi on oikea vakava sairaus. Se vaatii hoitoa ja apua ja voi aiheuttaa paljon vakavia haittavaikutuksia. Se voi myös olla sikiölle vaarallinen, toisin kuin aamupahoinvointi. Hyperemeesin on tutkittu vaikuttavan esimerkiksi sikiön kasvuun ja kokoon, ja meidän esikoinenkin syntyi tosiaan aika pienenä.

Hyperemeesipotilaat kohtaavat paljon negatiivista suhtautumista myös sairaanhoitohenkilökunnan puolelta. Jotkut lääkärit, hoitajat ja kätilöt ovat suorastaan törkeän tietämättömiä tästä sairaudesta. Olen kohdannut ihan liikaa niitä ”no miksi sä täällä olet” -asenteita, kun lääkäri on yrittänyt lähettää minut kotiin, kun ei meillä täällä ole tilaa pitää jokaista aamupahoinvointipotilasta, ja apua vaadittuani on sitten todennut, että joo, ehkä näillä 50/40 -paineilla pitääkin pysyä TYKS:issä ja makuuasennossa. On todella uuvuttavaa, kun olet fyysisesti ja henkisesti luokkaa märkä rätti, ja puolisosi joutuu kirjaimellisesti kantamaan sinut vessaan, mutta sitten sinulla pitäisi olla voimia perustella, että tarvitset ja ansaitset hoitoa.

Hyperemeesi pelottaa minua edelleen ihan hirveästi. Vaikka raskauksistani on vuosia, se tunne ja muistot ei kuole koskaan. Muistan, että en voi raskausaikana syödä banaania, koska jos sattuisin oksentamaan, banaani jää kovana massana ahtaaseen nieluuni jumiin. Voin maistaa ne sappinesteet, joita oksensin 24/7. Voin tuntea sen vatsan kouristelun ja kivun, kun oksennat tyhjää. Muistan kaiken täydellisesti. Ja ihmettelen, miten oikeasti edes uskallan yrittää kolmatta lasta.

Olen antanut ja tehnyt kaikkeni näiden hoitojen eteen. Jos on jotain kikkoja, jotka voivat auttaa raskautumisessa, ne ovat minulla käytössä. Kaikki, mitä hormonihoitojen yhteydessä saa tehdä. Joten todellakaan en ole pidätellyt, mutta henkisesti en ole kuitenkaan vielä täysin valmis tulemaan raskaaksi. Haluan, siis haluan ihan hirveästi! Mutta pelottaa, että selviänkö siitä raskaudesta. Mitä jos tämä raskaus ei olekaan helpompi kuin edelliset? Mitä me sitten tehdään? Topiaksen pitää taas täysin yksin huolehtia meidän perheestä ja hoitaa minua. Tai sitten en näe enää lapsia ja Topiasta, kun makaan vaan TYKS:issä.

Hyperemeesin kanssa on vaikea tehdä ennustuksia. Selvää on se, että jossain määrin tulen hyperemeesistä kärsimään, mutta epäselvää on se, että kuinka vakavaa se tällä kertaa tulee olemaan. Voin ainoastaan toivoa parasta ja yrittää unohtaa asian tässä yritysaikana. Helpommin sanottu kuin tehty.


UNELMIEN PERHELOMA

12.09.2018

Ote alkuvuodelta 2017, kun yritin kirjoittaa tätä postausta:

”Istun tietokoneen edessä ja hymyilen typerästi näytölle. Näytöllä vilisee kuvia Mitsis Blue Domes -hotellista, sillä käyn kurkkaamassa, joko 2018 matkoja voi varata. Silmiin nousee kyyneleitä ja sydämestä pistää. Haluan niin paljon takaisin, ikinä ennen ei ole ollut tällaista oloa minkään loman jälkeen. Ja tässä on syy siihen, että kirjoitan viime syyskuun lomastamme vasta nyt. Reissua ajatellessa tulee vain liian ikävä Kosille, enkä ole pystynyt heittäytymään loman muistelemiseen. Mutta tästä lähtee nyt!

Varattiin 2016 alkuvuodesta meidän ensimmäinen lomamatka koko perheelle. Ollaan käyty viime vuosina vain ilman lapsia reissussa, joten haluttiin nyt päästä kokemaan matkailu koko perheen voimin. Tiedettiin, että haluamme lähteä Kosille, koska kävimme siellä kahdestaan 2015, mutta hotellin valinta oli vaikeaa. Ajattelimme haluavamme Kosin kaupunkiin, mutta sieltä ei tuntunut löytyvän sopivaa hotellia. Haluttiin hotelli, joka on rannan lähellä tai ihan rannalla, jolla on vähintään 4 tähteä ja joka sopii kaikinpuolin lasten kanssa matkailuun. Kun oltiin lähdössä ekaa kertaa lasten kanssa reissuun, haluttiin tehdä kaikesta mahdollisimman helppoa ja mukavaa.

Pian laajennettiinkin sitten hakua Kosin kaupungin ulkopuolelle ja pam. Mitsis Blue Domes, Kardamena. Paikka, joka lupasi toteuttaa kaikki unelmamme. Helppoa lomaa etsiessä emme tajunneet, että loma voi oikeasti olla näin helppoa. Mutta niin siinä sitten kävi, että päädyttiin varaamaan ensimmäistä kertaa 5 tähden hotelli, ja vielä all inclusive -hotelli.”

Olen tosiaan lykännyt ja lykännyt tätä postausta. Alkuun se johtui siitä, että meidän loma oli niin täydellisen ihana, että en vain pystynyt kirjoittamaan siitä, kun tulin niin surulliseksi, koska ei oltu enää siellä. Ja sitten ajan myötä se vain unohtui ja jäi. Mutta nyt me ollaan lähdössä viikonloppuna uudestaan samaan kohteeseen, joten on viimeiset mahdollisuudet kirjoittaa edellisestä lomastamme ennen seuraavaa reissua!

Aloitetaan tämä nyt reissun ainoalla surkealla jutulla: unohdin kameran laturin kotiin! Ajeltiin koko saari läpi etsiessämme laturia, mutta no luck. Reissulta jäi siis käteen ainoastaan kourallinen kunnon kuvia, joten aloitetaan tämä postaus vähän laadukkaammalla katsauksella, ja näiden ainoiden järkkärikuvien jälkeen sukelletaan asiaan.

Lähdimme siis syyskuussa 2016 meidän ihan ensimmäiselle perhelomalle. Lomaa suunnitellessa haluttiin päästä kaikessa mahdollisimman helpolla. Katseltiin eri kohteita, mutta koko ajan vaan palattiin Kosiin, jossa oltiin Topiaksen kanssa kahdestaan 2o15. Kos on vain niin ihana saari, että sinne palaa aina mielellään! Ennen ilmeisesti aika bilepaikka, mutta nykyään meidän mielestä enemmänkin rauhallisen lomailijan unelma. Pieni saari, jossa on helppoa ajella ympäriinsä, kokeilla erilaisia aktiviteetteja, maata rannalla ja tutustua paikalliseen elämään.

Kosin kohteista alettiin sitten katsoa all inclusive -hotelleja. Ei oltu ikinä ennen kokeiltu all inclusivea, joten se tuntui vähän jännältä, mutta ajateltiin, että se olisi lasten kanssa tosi näppärää. Ja apua, siis all inclusive on ihan parasta!! Me ollaan juuri sellaisia laiskoja lomailijoita, jotka haluaa vain nauttia lämmöstä, maata ja olla, ja päästä helposti syömään. All inclusive on siis ihan unelma, ja siinä säästää hirveästi rahaa. Häämatkalla oltiin sellaisella semi all inclusive -paketilla, missä oli 5 päivää all inclusive, ja se oli myös tosi kiva.

Pitkien vertailujen jälkeen valittiin hotelliksi Mitsis Blue Domes Kosin Kardamenassa. Viiden tähden hotelli, jolla oli tosi hyvät arvostelut ja kaikki vaikutti tosi hyvältä. Vähän jännitettiin, että voiko se oikeasti olla näin hyvä, mutta se oli vielä parempi kuin osattiin odottaa!

Mitsis Blue Domesissa all inclusive toimi niin, että kaikilla vierailla oli rannekkeet, jotka kertoivat siitä oikeudesta. Kaikki juomat, ruoat, jäätelöt ja kaikki mahdollinen kuului siihen hintaan. Hotellin alueella oli 11 ravintolaa, joista kaikki kuuluivat hintaan. 4 ravintolaa oli sellaisia, että niihin piti tehdä pöytävaraus ja niitä sai käyttää vain kerran viikossa per ravintola. Me ei sitten näistä edes kokeiltu kuin yhtä, koska tykättiin pääravintolasta niin paljon, että eniten syötiin siellä. Pääravintolassa oli aina aamiais-, lounas- ja illallisbuffet, jossa tarjonta vaihteli hirveästi ja oli ihan älyttömän monipuolista ja hyvää. Muissa ravintoloissa oli italialaista, kreikkalaista, aasialaista ja vaikka mitä. Lasten lemppari oli tietenkin sellainen ihana kahvila, josta sai italialaista artesaanijäätelöä ja crepesejä. Ja kaikki siis tosiaan kuului siihen all inclusiveen, eli mitään et voinut sieltä löytää, mistä olisi pitänyt maksaa ekstraa. Ei siis tarvinnut ikinä rahaa mukaan. Tämä oli meidän ensimmäinen all inclusive -kokemus, joten oltiin vähän shokissa siitä, kuinka paljon siinä oikeasti on kaikkea, ja tajuttiin, että siinä kyllä helposti säästää tosi paljon, sillä all inclusive tuli paljon edullisemmaksi kuin ruokien maksaminen ravintoloissa. Myös piknik-korit kuuluivat hintaan, eli jos lähdit johonkin retkelle, sait ihanan piknik-korin mukaan.

Hotellissa oli myös aivan mahtavat viihdytysjoukot, jotka järjestivät läpi päivän ohjelmaa lapsille ja aikuisille. Oli kaikenmaailman aktiviteetteja ja pelejä, lastenkerhoa ja diskoa. Meidän lapset viihtyivät niiiiiiiin hyvin, ettei sanat edes riitä, ja samoin me aikuiset. Joka ilta esitettiin joku hieno näytelmä/musikaali lastendiskon jälkeen, ja me oltiin aina illallisen jälkeen siellä ekojen joukossa varaamassa paikkoja. Nautittiin siitä iltaohjelmasta hirveästi, ja tällä kertaa aiotaan hyödyntää myös päivän ohjelmia, kun lapset ovat jo isompia.

Eniten meidän päivien ohjelma koostui uimisesta. Uitiin altaassa ja hotellin rannalla. Lapset tykkäävät enemmän altaasta, mutta rannassa kivaa oli se, että tuolla on paljon simpukoita, joten niitä oli tosi hauska kerätä! Lapset ovat nyt kesällä harjotelleet snorklausta ja aikovat laittaa taidot testiin rannalla. He osaavat hienosti jo myös sukeltaa sitten hakemaan niitä aarteita, kun niitä snorklatessa pääsee bongaamaan. Meidän lapset rakastavat uimista, joten sitä tullaan taas eniten tekemään tälläkin lomalla.

Uimisen lisäksi tehtiin pari pientä reissua. Kahdestaan Kosilla ollessamme käytiin Topiaksen kanssa ajelemassa saarta ympäri buggylla ja se oli niin mahtavaa. Käytiin myös Turkin puolella päiväretkellä, ja yksi päivä vietettiin merellä kolmen saaren risteilyllä. Lasten kanssa vuokrattiin auto ja käytiin yhtenä päivänä ihan toisella puolella Paradise beachilla, joka on todellakin käymisen arvoinen, ja sitten taas toisella puolella Kosin kaupungissa. Paradise beach on tosi ihana ranta, koska siellä on tosi matala ja täydellisen kirkas vesi, ja ihanaa valkoista pehmeää hiekkaa. Siellä sitten taas ei ole mitään nähtävää vedessä, koska se on tosiaan melkein pelkästään puhdasta hiekkapohjaa, joten sieltä ei bongailla vaikkapa simpukoita. Tuolla hotellin rannalla sitten taas ei ole lainkaan hiekkaa, vaan ainoastaan pikkukiveä, mutta siellä sitten taas on paljon nähtävää. Ja Kosin kaupungin rannat ovat oikeastaan sekoitus näitä kahta. Siellä on karkeampi hiekka, mutta hiekkaa kuitenkin, ja lisäksi vähän simpukoita ja elämää.

 

Käytiin myös pari kertaa Kardamenan kaupungissa, johon pääsi helposti taksilla tai bussilla. Se on huomattavasti Kosia pienempi, mutta jos ei kaipaa hurjaa shoppailua, niin sillä pärjää. Sieltä löytyy se perinteinen turistien ostoskatu ja oikein mukavasti ravintoloita. Eksymään siellä ei kauhean helpolla pääse, mikä oli oikeastaan lasten kanssa kiva. Kosin kaupungissa sitten taas etäisyydet saattavat yllättää.

Me nautittiin meidän Kreikan reissusta älyttömästi, ja lapset ovat tuolta 2016 syyskuusta asti kiltisti kyselleet, että koska taas päästään Kreikkaan. Nyt he ovat niin innoissaan, kun lähtö on oikeasti ihan pian! Ja tämä reissu on tosi erityinen, koska meitä lähtee iso porukka! Viimeksi reissusta palattuamme esiteltiin kuvia ja videoita mun vanhemmille ja he innostuivat, että tonne olisi ihana lähteä yhdessä. Joten nyt meitä lähtee vanhemmat, kaikki siskot, miehet ja lapset, yhtä siskoa lukuunottamatta, joka ei halunnut mukaan, koska ei tykkää lämpimästä, eikä rannasta. Tiedän!

Silloin kun me oltiin lapsia, tehtiin usein reissuja koko suvun voimin ja se oli aina niin upea kokemus. Mukana oli meidän isovanhemmat, vanhemmat, kaikki sisarukset, tädit ja sedät, serkut ja pikkuserkut. Eli oikeasti tosi iso porukka. Lapselle se oli ihan parasta ikinä, ja meidän lapset suhtautuvat nyt samalla tapaa. He odottavat niin onnellisina pääsevänsä serkkujen kanssa viikoksi uimaan ja leikkimään, ja tietenkin syömään paljon jäätelöä.

Näitä kuvia on hassua katsoa, kun tuntuu, että tuosta reissusta ei edes ole kauaa, mutta kuvista näkee, että aikaa on kyllä kulunut, kun lapset ovat noin pieniä. En voi uskoa, että vihdoin tämä kaksi vuotta on kulunut ja päästään taas lähtemään! Viikosta tulee varmasti ihan paras ikinä, ja lähtemisestä tulee vaikeaa. Viimeksi lähtiessä minä ja Ava itkettiin vuolaasti, kun ei haluttu lähteä ikinä kotiin, ja nyt käy varmaan ihan sama juttu. Täytyy siis ottaa lomasta kaikki irti.

Suosittelen tosi lämpimästi Mitsis Blue Domesia ja Kosia matkakohteena! Perheet otetaan siellä tosi hyvin huomioon ja se on ihan täydellinen lapsiperhekohde, mutta sopii myös täydellisesti vaikkapa pariskunnille! Kaveriporukan bilematkalle en Kosia ehkä valitsisi, mutta en tosin ole ikinä yöpynyt tuolla Paradise beachin puolella saarta, joten siellä saattaa ollakin enemmän yöelämää. Ja tietty tällaiset paikat muuttuvat nopeasti! Topias on nyt sanonut, että kolme kertaa Kosilla riittää, ja seuraavaksi lähdetään tutkimaan taas muita saaria, mutta mä taas olen sellainen ”miksi vaihtaa hyvää” -luonne, joten saa nähdä mihin sitten päädytään…


MILTÄ TUNTUU SAIRASTUMISEN JÄLKEEN?

05.09.2018

Kuvat: Jere Satamo

Kuten moni tietää, mulla on ollut aika rankka vuosi. Viime marraskuussa sairastuin keuhkokuumeeseen, joka diagnosoitiin väärin, ja en ikinä parantunut kunnolla, vaan oloni seilasi koko ajan edestakaisin samalla kun yleiskuntoni hitaasti romahti. Tammikuussa tulin taas ihan kunnolla kipeäksi, mutta sitten oloni taas parani, kunnes helmikuussa aloin kärsiä kamalasta päänsärystä ja hakeuduin lääkäriin.

Menin oman terveyskeskuksen päivystykseen pyytämään jotain parempaa lääkettä, kun pitkän jatkuneeseen päänsärkyyn ei auttanut burana, panadol tai migreenilääkkeet. Siinä otettiin jotain pikatestejä ja yhtäkkiä mut kiidätettiin TYKS:in päivystykseen. Siellä sitten valittelin taas päänsärkyäni ja kyselin jotain lääkettä, kun mulla lähtisi juna muutaman tunnin päästä Helsinkiin, jossa mun piti mennä Fifty Shadesin kutsuvierasnäytökseen siskoni kanssa. Päivystyksessä sanottiin, että näiden testien perusteella ei kyllä kannata mennä mihinkään, mutta tietenkin voin vastoin neuvoja päättää lähteä, jos haluan. Noh, onneksi sitten peruutin kuitenkin illan, sillä seuraavien tuntien aikana vointini romahti ihan täysin.

Mulla huiteli tulehdusarvot taivaissa ja tiettyjen oireiden takia mulla ensin epäiltiin aivokalvontulehdusta. Otettiin röntgenit, magneetit ja CT:t, sekä kaiken maailman labroja ja selkäydinnäytteitä. Ennen kuin tajusinkaan, makasin infektio-osastolla ihan doupattuna, kun sitä päänsärkyä ei enää kestänyt. Siellä sitä sitten maattiin viikko TYKS:issä ihmeteltävänä, ja kun sain kerjättyä itseni kotiin, jouduin vielä toisen viikon ajan palaamaan joka aamu takaisin TYKS:iin hoidettavaksi ja tutkittavaksi.

Näiden kahden viikon ajan multa otettiin magneetteja ja CT-kuvia joka päivä. Parin päivän osastolla olon jälkeen mulle laitettiin pään onkaloihin stentti, sillä kuvista selvisi, että mulla on pää aivan täynnä märkää. Mulla meni tipassa ja suun kautta viisi eri antibioottia ja paljon muita lääkkeitä. Selvää oli, että mulla on jokin todella vakava infektio, mutta kukaan ei tiennyt mikä se on. Mua lykättiin osastolta toiselle, kun kaikki olivat sitä mieltä, että vika ei johdu heille kuuluvista jutuista. Lopulta sitten selvisi, että mulla on a streptokokki, joka oli hoitamattomana vetäytynyt jotenkin päähän ja aiheuttanut sinne vakavan infektion.

Stentin poistamisen ja kaikkien lääkkeiden loppumisen jälkeen pahin oli ohi, mutta edessä oli pitkä toipuminen. Infektio oli niin paha, että mulla oli vielä sen jokapäiväisen märkätyhjennyksen jälkeen pään kaikki ontelot ja kalvot niin turvoksissa, että kärsin edelleen hirveästä päänsärystä. Lisäksi se stentti vain pahensi päänsärkyä. En ollut tammikuun alun jälkeen pystynyt liikkumaan, ja tuon helmikuun jälkeen en syönyt muuta kuin keittoa ja jäätelöä, kun pureskelu pahensi päänsärkyä. Jäätelöä kulutin erityisen paljon, sillä vaikka normaalisti mulle tulee aina kauhea brain freeze, niin nyt jäätelö auttoi vaan siihen päänsärkyyn. Mulla meni kaksi pakettia jätskiä päivässä, ja yhdistettynä liikunnan puutteeseen ja kortisonilääkitykseen se tietenkin näkyi myös painossa.

Sitä päänsärkyä kesti toukokuuhun asti. Mun päivät koostui siitä, että makasin joko sängyssä tai sohvalla, söin jäätelöä ja pahimman helpottaessa luin kirjoja ja katselin telkkaria. Alkuun en pystynyt oikein pitämään silmiä auki kauaa, mutta jossain kohtaa telkkarin katsominen ei enää pahentanut, joten kävin läpi hurjan määrän sarjoja ja leffoja. Musta ei ollut näkemään kavereita, eikä tekemään töitä tai kouluhommia. Sitten kun pystyin ajamaan taas autoa, aloin viedä ja hakea lapsia hoidosta, mutta se liikkuminen taas pahensi päänsärkyä loppupäiväksi. Topias teki niin paljon kuin pystyi, ja meidän sukulaiset auttoi lasten ja koiran kanssa, joten selvittiin onneksi jotenkin. Olin siis periaatteessa saikulla koko alkuvuoden. Vasta toukokuussa pystyin taas toimimaan, ja silloin voimani menivät sitten lähinnä häiden valmisteluun ja asioiden selvittelyyn.

Tuo koko alkuvuosi oli kieltämättä todella rankka, ja se tuntui jälkikäteen. Sairaslomalta palattuani mulla oli järjetön määrä tekemistä rästissä ja stressasin ihan hirveästi, mikä taas vain pahensi oloani. Häiden jälkeen mä sitten päätin, että mun on ihan pakko levätä, jotta saan itseni oikeasti kuntoon, joten jätin kouluhommat ja kaiken roikkumaan ja vietin vain kesän lasten kanssa. Kirjoitin blogia ja oltiin joka päivä uimassa ja tekemässä kaikkea kivaa. Sain kesällä tosi hyvin levättyä ja syksyn alkaessa olo oli jo paljon parempi. Päätin myös lopettaa yritykseni ja valokuvauksen kokonaan, sillä mulla ei vain ollut enää voimavaroja kaikkeen. Tuo sairastuminen todellakin herätti huomaamaan, kuinka tärkeää on jättää vapaa-aikaa ja huolehtia itsestä.

Olen koko kevään saanut töistä ihan käsittämätöntä tukea ja selvinnyt kaikesta meidän ihanan Indieplacen takana olevan tiimin avulla. Koulustakin sain ymmärrystä, mutta tietenkään en voi saada opintopisteitä tyhjästä. Mun oli tarkoitus kesällä tehdä rästitehtäviä, mutta päätin tosiaan pitää sen oikean kesäloman. Nyt sitten tilanne on se, että töissä asiat on jo paremmalla mallilla, vaikka tämän vuoden ensimmäiseltä puolikkaalta on vielä satoja lukemattomia sähköposteja, jotka saavat olla, koska en aio enää stressata tällaisista. Koulu sitten taas on ihan rästissä. Osasta jaksoista voin tehdä rästiin jääneet tehtävät ja palauttaa ne, ja saada huonomman arvosanan, mutta kuitenkin saada ne opintopisteet kasaan. Osa sitten taas on pakko tehdä kokonaan alusta myöhemmin, koska en päässyt yhdellekään tunnille. Mulla on huomenna tapaaminen opettajatutorin kanssa, ja perjantaina tapaan opinto-ohjaajan, joiden kummankin kanssa suunnitellaan nyt mun opintoja ja tulevaisuutta, ja jutellaan tästä kokonaiskuvasta. Mulla oli koulujutuista todella ahdistunut fiilis, mutta nyt on vähän parempi olo, kun tiedän, että olen tehnyt jo sentään jotain niiden eteen. Ja perjantaina sitten tiedän jo paljon enemmän tulevaisuudesta.

Fyysinen kunto on aika iso juttu ollut myös tässä. Mä en ole vieläkään uskaltautunut takaisin salille. Mulla oli treenaaminen lähtenyt tosi hyvin käyntiin, kun sairastuin, ja jotenkin tämä saikulta salille palaaminen on vain ollut tosi vaikeaa. Alkuun oli tietty vielä parantuminen kesken, ja sitten kesällä oli koko ajan sellainen fiilis, että haluan vaan olla kesäfiiliksissä, enkä tehdä mitään. Mutta nyt on kyllä pakko palata salille, koska tää on ihan hirveetä, miten tää romahdutti mun kehon! Multa lähti jo alkuvuonna kaikki lihakset, ja tää ero kehossa on valtava. Mun pyöreistä pakaroista on tullut ihan erilaiset, ja muutenkin koko keho tuntuu vieraalta. Pudotin samalla sairastaessani painoa siinä ennen häitä, ja multa lähti sitten viimeisetkin lihakset. Hengästyn ihan heti kaikesta kävelystäkin ja en jaksa oikeasti mitään. Tämä tuntuu tosi surulliselta, koska en ole ikinä ollut näin surkeassa kunnossa ja tuntuu kuin olisin vankina jonkun muun kehossa. Mun täytyy nyt ryhdistäytyä ja lähteä salille!!

Tämä vuosi tuntuu näin muistellessa aika hurjalta. Olen missannut paljon, mutta samalla olen oppinut arvostamaan terveyttä ihan eri tavalla. Jotenkin asiat, joista joskus on valittanut, ei enää tunnu niin rankoilta, kun muistelee tuota sängyn pohjalla vietettyä aikaa. Tunnen oloni todella onnekkaaksi, kun infektio saatiin kuriin, eikä siitä jäänyt pysyvää haittaa, mutta samalla vähän surettaa, että miksi pitikin käydä näin. Mutta kun nyt on kerran sairastettu kunnolla, niin toivottavasti jatkossa pysyn terveenä

Haluan tähän loppuun vielä muistuttaa kaikkia, että pitkittyneet flunssaoireet kannattaa ottaa vakavasti. Vaikka terveyskeskuksessa niitä vähäteltäisiin, kannattaa pyytää tutkimuksia, jos olo ei millään helpota. Siellä taustalla kun saattaa oikeasti olla jotain vakavampaa. En ole ikinä millään mennyt lääkäriin, jos ei ole ihan pakko, mutta jatkossa aion kyllä kuunnella kehoani tarkemmin.